Kirjoituksia 2001-2010

By Tuukka Virtaperko

''22.2.2005 ti

Joku vauva oli syntynyt niin, että hän oli päästään kiinni toisessa vauvassa, jolla kuitenkin oli alikehittynyt vartalo. Pää möhkälemäisine vartaloineen poistettiin kirurgisesti. Uutinen ihmetytti minua sikäli, että pää vain 'poistettiin'. Kuitenkin se pystyi välillä räpyttelemään silmiään ja hymyilemään. Se oli ilmeisestikin tietoinen olento, mitä sille tehtiin? Tapettiinko se ennen leikkausta, vai revittiinkö se vain irti ja sitten heitettiin purkkiin, jossa lukee 'Medical Waste'? Tähänhän sisältyy eettinen kannanotto: tapetaan heikompi organismi vahvemman eduksi. Jonkun ekofasistin pitäisi suuttua moisesta näkemyksestä, mutta kukaan ei suutu. Tämä johtunee siitä, että eläimet ovat söpöjä kun taas epämuodostuneet vauvat ovat rumia.

No, ehkä olen nyt hieman yksinkertaistanut asioita.''

Tähän teokseen on koottu Tuukka Virtaperkon (1987-2020) blogin tekstit vuosilta 2001-2010. Tekstit ovat konstailematonta ja viihdyttävää kuvausta siitä minkälaista on olla nuori 2000-luvulla. Ne ovat provosoivaa ajatuksenvirtaa yhteiskunnasta, taiteesta, filosofiasta ja siitä mitä on olla ihminen.

• Language: Suomi
• Publisher: BoD - Books on Demand
• Release date: May 15, 2024
• ISBN: 9789528074021

Tuukka Virtaperko

Tuukka Virtaperko (1987-2020) oli suomalainen taiteilija ja ajattelija, joka tunnettiin erityisesti internetissä julkaisemistaan sarjakuvista.

Book preview

Sisällys

Kirjan toimittajan esipuhe

2001–2002

2003

2004

2005 — Osa 1

2005 — Osa 2

2005 — Osa 3

2006

2007

2008

2009

2010

Kirjan toimittajan esipuhe

Tuukka Virtaperko (1987–2020) oli suomalainen taiteilija ja ajattelija. Tuukkaa voisi sanoa internetin alkuaikojen julkisuuden henkilöksi; niin suosittuja eten-kin Omenapuu 1 ja Omenapuu 2 -sarjakuvakokoelmat olivat. Niissä oli kuole-maa, seksiä ja yleistä poliittista epäkorrektiutta. Jos on pyörinyt internetissä 2000-luvulla, on todennäköisesti törmännyt Tuukan sarjakuviin. Kun olen ker-tonut ystävilleni, että julkaisen kirjan Tuukka Virtaperkon teksteistä, ei nimi ole ehkä sanonut mitään, mutta nopea vilkaisu Tuukan sarjakuviin on paljastanut taiteilijan tuttuuden. Tuukka on osa suomalaista internethistoriaa. Mutta his-toriaakin täytyy vaalia ja ylläpitää. Tuukka jätti jälkeensä valtavasti sarjakuvia ja myös taidetta, jotka ovat lähinnä kaivettavissa internetin syövereistä Internet Archiven avulla — jos tietää edes kaikki Tuukan nettisivujen osoitteet. Tuukan taiteen perinnön vaalimiselle tulee toivottavasti myös oma aikansa. Tämä kirja on omistettu Tuukan ajatuksille.

Nämä Tuukan tekstit, joita pitelet käsissäsi, ovat vaikuttaneet ja viihdyttäneet minua ensimmäisen kerran yli 15 vuotta sitten. Aloitin lukemaan Tuukan blogia uskoakseni ensimmäisen kerran vuonna 2009. Luin kaikki tekstit läpi. Olin koukussa. Luin ne jossain vaiheessa uudestaankin. Ja uudestaan. Ja luin teks-tejä, joita tuli koko ajan myös lisää. Teksteissä oli samanlaista vimmaa kuin Ka-lervo Palsan päiväkirjoissa. Ne olivatkin vaikuttaneet Tuukkaan ja se näkyi — hyvällä tavalla. Ihailin Tuukkaa jo lukiossa, ja kirjoitin hänestä näin vuonna 2011 taiteeseen liittyvässä äidinkielen tehtävässäni:

Kuvataiteet ovat myös jossain määrin tuttuja itselleni. Suosikki taiteilijoitani [sic] ovat Joel Peter Witkin, Tuukka Virtaperko, Salvador Dali ja Kalervo Palsa.

ja

"Seuraan myös Tuukka Virtaperkon blogia ja hänen julkaisemiaan kuvatöitä.

Blogissaan Tuukka Virtaperko ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin, kuten esimerkiksi tärkeisiin poliittisiin aiheisiin. Hän kirjoittaa myös hienoja filoso-fisia kannanottoja ja pohdiskelevia esseitä. Olen seurannut hänen blogiaan vuodesta 2009 lähtien aktiivisesti.

Tänä päivänä [Tuukan] blogissa oli mielenkiintoinen juttu yhdysvaltalaisesta sarjakuvataitelijasta, joka sai 1248 tuntia yhdyskuntapalvelua ja 3000 dolla-rin sakot sen takia, koska hän piirsi rivoja sarjakuvia. (http://en.wikipe-dia.org/wiki/Mike_Diana#Legal_troubles) "

Noin 11 vuotta sitten otin Tuukkaan yhteyttä ja kehotin häntä julkaisemaan blo-gitekstit kirjana. Tuukka suhtautui ajatukseen varovaisen positiivisesti. Tuukka kuitenkin epäili, muodostavatko tekstit eheän kokonaisuuden. Olin ehdotto-masti sitä mieltä, että muodostavat. Joskus tämän jälkeen otin uudelleen yh-teyttä Tuukkaan ja pyysin häntä laittamaan vanhat sivut takaisin pystyyn, että blogia pystyisi lukemaan. Jossain 2010-luvun tuolla puolella Tuukka nimittäin muutti sivunsa eri osoitteeseen, ja nämä 2001–2010 tekstit olivat poissa. Vaih-doimme Tuukan kanssa noin viitisen sähköpostia asiasta. Humoristisesti nal-jaillen. Olin kirjoittanut vuosien saatossa muutamia kertoja Tuukan sivujen vie-raskirjaan, joten nimimerkkini oli Tuukalle tuttu. Kuitenkin sivujen pystyyn lai-ton kanssa uudelleen oli joitakin ongelmia, ja ymmärtääkseni asia jäi lopulta kesken. Viimeisin sähköpostini Tuukalta on 3.3.2015 jossa Tuukka kertoo vitu-tuksestaan yleisesti ja sivuja koskevista ongelmista.

Seurasin Tuukan blogia enää vain satunnaisesti noina aikoina. Tuukka lopetti blogin kirjoittamisen ymmärtääkseni joskus vuoden 2015 jälkeen. Ajattelin Tuukkaa vain satunnaisesti tuon jälkeen. Vuonna 2019 piipahdin Tuukan Fa-cebook-sivuilla, jolloin Tuukalla näytti olleen jokin projekti psykologiaan liit-tyen. Tuukan ajatuksenjuoksu vaikutti järkkyneeltä. Ajattelin tuolloin 2019, että nyt ei jotenkin ole se hetki lähestyä Tuukkaa, vaikka se kävikin mielessäni. Ajattelin, että aikaa on.

Vuonna 2022 luin Robert Pirsigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito, josta kuulin alun perin Tuukan blogista. Tuukka myös julkaisi kaksi omaa kirjaa Pirsigin filosofiaan liittyen. Mietin tätä paljon — miksi en ottanut jo tuolloin selvää mitä Tuukalle kuuluu. En tiedä olisiko sillä ollut merkitystä. Tuukka oli kuitenkin jo kuollut. Vuoden 2024 alussa koin yhtäkkistä halua lukea tuon Pirsigin kirjan uudestaan. Siinä oli jotakin hienoa ja elämälle suuntaa antavaa. Maadoittavaa. Kaipasin jotakin sellaista elämääni. Ennen lukemista googletin Pirsigiä. Ja ajattelin, että mitä Tuukalle kuuluu. Se täytyisi saada tietää. Mutta Tuukka oli todellakin kuollut jo vuonna 2020. Internetistä ei oikein enää edes löytynyt mitään Tuukasta. Ei Tuukan sivuja. Vain parit sarjakuvat. Tieto Tuu-kan kuolemasta järkytti minua syvästi. Järkytti perustuksiani. Se, että Tuukka kuoli, ja että Tuukan töitä ei aktiivisesti muistella, eikä Tuukan perintöä ylläpi-detä, on kosminen vääryys. Onnekseni löysin Tuukan vanhan blogin Internet Archivesta. Luulin, että vanhoja tekstejä ei olisi olemassa ollenkaan. Aloitin lu-kemaan blogia heti seuraavana päivänä. Aloitin maanisesti arkistoimaan ja tal-lentamaan kaikkea mitä Tuukasta oli jäänyt jäljelle internettiin ja sen onkaloi-hin. Päätin, että haluan julkaista Tuukan tekstejä. Se oli jotakin, mitä minun pitäisi vain tehdä. Koin olevani velkaa sen Tuukalle. Taiteen ja taiteilijoiden pe-rintö ei säily, jollei joku aktiivisesti tee sen eteen jotakin. Sain Tuukan perheeltä luvan julkaista näitä tekstejä. Kiitos heille siitä. Ja Tuukan ystävälle, joka auttoi minua tavoittamaan heidät.

En ole varma, onko tarpeellista kuvata näin seikkaperäisesti suhdettani Tuuk-kaan, mutta haluan korostaa ja tuoda esiin niitä polkuja, joita olen kulkenut Tuukan vaikutuksesta. Sähköposti, jota käytin yhteydenpitoon Tuukan kanssa, ei ollut omalla nimelläni, joten Tuukka ei tiennyt kuin nimimerkkini, jolla kir-joitin sivujen vieraskirjaankin useasti. Ei ole henkilökohtaista suhdetta, on vain välillinen suhde: Tuukan sanojen ja taiteen vaikutus omiin tekemisiini.

Valitettavasti teksteistä puuttuvat kokonaan vuodet 2007, 2008 ja 2009. Sano-taan, että jos jotain laittaa internettiin, sitä ei saa sieltä koskaan pois. Tähän ei kannata uskoa. Otin tähän teokseen nuo vuodet kuitenkin mukaan tyhjiksi si-vuiksi muistuttamaan, että ne ovat olleet olemassa, vaikka niitä ei enää olekaan. Niitä ei voi enää saada, vaikka lukija haluaisikin. Ellei jollakulla ole tallessa noilta vuosilta tietokonetta, jonka selainta ei ole käytetty sen jälkeen, eikä väli-muistia tyhjennetty. Käsittääkseni vain tuolla tavalla sivut olisivat saavutetta-vissa, ellei kukaan ole niistä kopioita tallentanut tietokoneelleen. Suurin osa Tuukan teksteistä oli kuitenkin onneksi arkistoitunut, ja olivat löydettävissä. Tekstien alkuperäinen muotoilu, kielioppi (tai sen puute) ja rytmitys on yritetty pitää mahdollisimman ennallaan siirrettäessä niitä kirjamuotoon. Joitain kuvia varten on käytetty tekoälyyn pohjautuvaa upscaling-prosessia parantamaan kuvien laatua, jotta ne voitiin printata kirjamuotoon, eikä niitä tarvinnut jättää pois. Tuukan tekstejä on olemassa myös aika paljon vuosilta 2012–2014, mutta niistäkään kaikki eivät ole arkistoituneet Internet Archiveen. Niiden tyyli on kaikkineen kovin erilainen, ja Tuukkakin oli tuolloin kovin erilainen. Nämä vuosien 2001–2010 tekstit ovat kuitenkin jonkinlainen jatkumo. Ehkä nuo toi-senlaiset tekstit ansaitsevat jonakin päivänä oman julkaisunsa.

Mietin tähän tehtävään ryhtyessäni, entä jos Tuukan tekstit olisivatkin nyt 15 vuotta myöhemmin jotenkin noloja ja huonoja, tai eivät kestäisi aikaa. Päinvas-toin. Ne ovat hieno kuvaus siitä, minkälaista oli olla teini-ikäinen ja nuori aikuinen 2000-luvulla. Tekstejä ei ole kirjoitettu ketään varten. Niitä ei ole tehty miellyttämään ketään. Ne ovat Tuukan ajatuksia maailmasta sellaisena, kun hän sen näki silloin. En tiedä ajatteliko Tuukka teksteistä aikuisena kovin-kaan positiivisesti. Ei nyt ainakaan luultavasti pitänyt kauheassa arvossa, kun niitä ei pitänyt esillä missään. Ehkä hankalaa oli myös ajatella, että omat päi-väkirjamaiset merkinnät olisivat jotenkin merkittäviä. Sellainen turhanpäiväi-nen itsensä korostaminen ei ole mielestäni Tuukkaa. Kirjaa lukiessa onkin hyvä muistaa, että nämä tekstit ovat kuvaus kaikesta juuri tuona aikana. Ne ovat ai-kaan ja paikkaan jäädytetty kuvaus Tuukan nuoruudesta. Tuukka oli aikuisena erilainen. Niin ajatuksiltaan kuin olemukseltaan. Kukapa ei. Mutta kaikessa Tuukan tekemisessä on tunnistettavissa sellainen omaleimaisuus — tuukka-maisuus.

Kannen kuva on yksi kahdestakymmenestä tarot-kortista, jotka Tuukka teki myöhemmissä vaiheissaan. Kannen kortti on numero 16, Torni. Kortin alareu-nassa on teksti static quality, joka liittyy Robert Pirsigin teoriaan laadun meta-fysiikasta. Staattisesta ja dynaamisesta laadusta voi lukea enemmän Robert Pirsigin kirjasta Lila.

Tuukan ajatukset, taide ja tekstit merkitsevät minulle paljon. On oltava muita-kin, jotka ajattelevat samoin. Uskon heidän olemassaoloonsa. Ja vaikka heitä ei olisikaan — olen sentään maksanut Tuukalle tämän jonkin sortin kosmisen ve-lan. Voin jatkaa rauhassa matkaani kohti sitä jotain, missä Tuukka minua jo odottaa. Toivottavasti tämä on vasta alkua Tuukan taiteellisen perinnön muis-tamistyössä.

Markus Paarnio

Jyväskylä

huhtikuu 2024

2001–2002

5. lokakuuta 2001. Sarjassamme Ei-toivottuja tapoja aloit-taa iltapäivän vietto:

Poistin juuri tuon Nimda-tuttavuuden koneeltani. Ainakin luulen poistaneeni.

Ja asensin Eudoran, jonka jälkeen paistoin Outlook Expressin ja kaiken mitä se edustaa.

Tätä ennen minulla on ollut CIH ja Hybris Worm sekä kannettavallani joku kol-mas, joka oli Rogue-jotain, mutta en muista enää.

Kello on nyt 2:14 aamulla. F-Prot tuli valmiiksi hetki sitten.

Olen syönyt viinirypäleitä ja tehnyt jotain älypeliä tässä odotellessani.

Paljon viinirypäleitä.

Ja kurkkupastilleja.

Se älypelikin tuli ratkaistua pari kertaa.

Nukkumaan en mene vielä hetkeen. Pitää vielä siivota kannettava. Siellä on sama virus.

Ja kaksi muutakin konetta. Niilläkin on sama virus.

Joo, oli kiva käyttää lähiverkkoa.

Huh huh. Nyt taitaa närästää.

4. marraskuuta 2001. Poistin juuri tuon Nimda-tuttavuu-den koneeltani. Ainakin luulen poistaneeni.

Jälkikäteen arvioituna tuo oli lähestulkoon koomisen pahaenteinen lause.

Nimda nimittäin teki comebackin, koska olin ollut älykäs kuin tiili ja ajanut F-protilla ainoastaan pikatarkistuksen ajatellen, että virukset ovat vähäpätöisiä pikku räpellyksiä jotka voi kyntää koneelta kuka vain.

Niin, totesin siis infektion palanneen kun kone meni polvilleen ja outoja tiedos-toja ilmaantui kaikkialle.

Ajoin sitten läpikotaisen skannauksen joka kesti huomattavan kauan (kun on kolme kovalevyä).

Kas vain, se löysi ja tuhosi vaikka kuinka monta hämärää takaovitiedostoa, mitä pikaskannaus ei ollut havainnut.

Opinpahan hieman nöyryyttä.

2. joulukuuta 2001. Huomasin, että Winamp lukee Impulse Trackeja väärin.

Kokeilin saada äänen ikäänkuin värisemään käyttämällä note cut-efektiä ar-volla 1.

Modplug Tracker, jolla kappaletta sävelsin, soitti ihan kiltisti sen oikein. Wi-namp sen sijaan katkaisi äänen kokonaan ensimmäisen note cutin tullessa.

Hah. Mikä luumu tuonkin on koodannut.

Winamp soittaa modeja kyllä muutenkin ihan kummalla tavalla.

Siinäpä päivän hyödytön tietoisku.

EI KIINNOSTA. TUUKKA MENE POIS.

Häh.

TUUKKA. ANNA OLLA.

No minun sivuni. Kai minä nyt saan kirjoittaa tänne.

TUUKKA. MYRKYTÄT INTERNETIN JO KAMMOTTAVALLA OLEMUKSEL-LASI. SITTEN SINULLA ON VIELÄ TYHMÄT JUTUT.

Hei, en halua puhua kanssasi, mene pois. Ei tarvitse käydä täällä jos ahdistaa.

TUUKKA KUOLEEEEEE.

Huoh.

TUUKKA KUOLEEEEEE.

Ääh. Mene nyt vain pois. Netissä on huonompaakin kamaa.

RAAARGH MINÄ SYÖN TUUKAN.

Muutenkin ollut päivä ihan hanurista, niin sitten joku hyypiö tulee aukomaan päätään.

TUUKKA PALAA.

Ei pala. Mene pois, tai itken vuolaasti.

PALAAAA.

Anna olla.

TUUKKA OLET RUMA.

Ihan sama.

TUUKKA MENE SIRIUSPLANEETALLE.

Olisinpa tosi iso ja voisin murhata kaikki.

...

...

...

Hmm. Jooh.

Päivän saldo tuli purettua.

17. joulukuuta 2001. Yritin pitkästä aikaa ohjelmoida C++:lla.

Aluksi aivoni menivät ryppyyn ja juoksivat pois.

Kun olin kasvattanut uudet aivot, sain aikaiseksi hyvää ja toimivaa koodia.

Sitten yritin taas tehdä jotain liian vaikeaa, ja lopputuloksena olen ainoastaan ahdistunut.

No nyt se alkoi jo hellittää.

Voi taas jatkaa koodaamista.

24. joulukuuta 2001. Toivotan kaikille hyvää joulua.

Joulupukki.

Mmmm!

Sain joululahjaksi tuikean Che Guevara-paidan Tampereen Lenin-museosta.

Ja urheilukassin. En urheile, mutta siihen voi laittaa Che Guevara-paitoja.

Minulla oli ihan kiva joulu. Toivottavasti teilläkin kaikilla oli.

30. tammikuuta 2002. Tiedän nykyään miksi minua närästää. Se johtuu siitä, että kävin pari päivää sitten lääkärissä.

Lääkäri laittoi suuhuni letkun ja kertoi, että letkun laittamista suuhun kutsu-taan gastroskopiaksi.

Gastroskopia oli huomattavasti ikävämpää kuin mikään muu fyysinen käsittely, mitä muistan hiljattain kokeneeni.

Se kuitenkin loppui, lopulta, ja lääkäri ryhtyi selittämään minulle havaintojaan.

Jokin mahalaukkuni osa ei kuulemma pidä minusta ja siksi se yrittää syövyttää minut kuoliaaksi mahahappojen avulla.

Minulle annettiin pieni vihkonen, jossa kerrottiin erilaisia keinoja miten vihai-sen mahalaukun osan saa iloiseksi.

Suurinpiirtein ensimmäinen lause ensimmäisellä sivulla oli: Lopeta kahvin-juonti

Elämä on täynnä vääryyttä.

13. helmikuuta 2002. Elämä on kovin epätodellista.

Näin viime yönä unen, jossa skorpioninhännällä varustettu dingo lamaannutti minut ja söi mahani.

Se oli ikävin uni mitä olen nähnyt moniin vuosiin.

Silti se oli tavallaan kivaa jälkikäteen.

14. helmikuuta 2002. Ystävänpäivä!

Tänään on ystävänpäivä!

Ystävänpäivää kunnioittaakseni hankin itselleni uuden parhaan ystävän, joka saapuu tänne ensi viikolla.

Hänen nimensä on AMD Athlon XP 1800+ ja hän ymmärtää minua niin hyvin.

Voisin viettää tuntikausia aikaa hänen kanssaan.

Itseasiassa se varmaan on kohtaloni.

Jokainen joka ostaa Intelin prosessorin koneeseensa on surkuteltava ja mitään ymmärtämätön vähämielinen.

Ja saa potkut härvelikerhosta.

20. helmikuuta 2002. Kone saatiin toimimaan eilen.

Lahis huomasi että koneen emolevy oli oikosulussa koteloon.

No, nyt on tuokin koettu.

Vanhan tietokoneeni ruudulla sataa tällä hetkellä lunta.

Se taisi kaatua.

21. helmikuuta 2002. Olen toipumassa flunssasta.

Uudessa koneessani ei ole vielä verkkokorttia.

Siirrän suurikokoisia ajureita vanhasta koneesta uuteen diskettien avulla.

Se ei ole kivaa, ja disketeilläkin on jo hiki.

Minulla on vieressäni pullollinen vettä, joka maistuu flunssalta, enkä juo sitä ennen kuin se alkaa maistumaan joltain muulta.

1. maaliskuuta 2002. Lenin.

Olin koko tämän päivän väsynyt.

Iltapäivällä kyllästyin väsymykseen.

Keitin pannullisen Lenin-museosta ostettua Lenin-maustekahvia, jossa on päh-kinöitä.

Juodessani kahvia uusi energia virtasi suoniini, ja muistelin Leninin mahtia. Ostin hiljattain tuosta myymälästä myös kullanvärisen Lenin-patsaan. Pistin patsaan monitorini päälle levittämään positiivista auraa. Uudessa koneessa on nyt verkkokortti. Siirrän sinne vanhan koneen MP3-tie-dostoja.

17. maaliskuuta 2002. Uudelleenorganisaatio!

Vaihdoin tämän sivun järjestyksen.

Nykyään vanhat jutut ovat alhaalla.

Eläköön sienet ja Don Hertzfeldt!

28. maaliskuuta 2002. Munakasta pääsiäistä.

Näin hiljattain kaupassa pari pussia pääsiäisruohoa.

Mitä.

Se on rairuohoa, senkin lukutaidottomat äidinkieltä vääristelevät desantit.

Rairuohoa eikä mitään pääsiäisruohoa.

Pääsiäisruoho tuo mieleen rastapäitä eikä mullasta nousevia pieniä korsia.

27. toukokuuta 2002. Tästä tulee hyvä päivä.

Heräsin tänään outoon oloon.

Ikään kuin joku olisi pyydystänyt ison, liukkaan nahkiasien ja kuumentanut sitä paistinpannulla kunnes se olisi sulanut mustaksi, paksuksi ja nihkeän ha-juiseksi öljyksi.

Sitten se olisi hierottu minun päänahkaani.

Jumalatonta.

Suuni maistuu siltä kuin siellä olisi ollut iso, hikinen villasukka.

Sen lisäksi olen mustelmilla ja pienillä haavoilla.

Sormenkynsieni ympärillä oleva iho on täysin rikki.

Miksi?

En minä ole tehnyt mitään kummaa vähään aikaan.

29. toukokuuta 2002. Kaikki män.

Forkkasin kovoni äsken, vahingossa.

Tai en forkannut, mutta tuhosinpa kuitenkin FAT:in.

Tai siis Windows 98 tuhosi, en minä. Tietenkään.

Ja minulla ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä backuppejakaan, koska minulla on polttava CD-asema ja monta tyhjää CD-RW-levyä.

Nyt pitää kuunnella death metallia.

Toivottavasti löydän jostain kivan ohjelman joka kirjoittaa tilanvaraustauluk-koni uudestaan.

20. elokuuta 2002.

Muistelin juuri viime Assemblyä.

Nukahdin yhdessä vaiheessa penkilleni.

Nukuttuani 5-6 tuntia tunsin kuinka toista säärtäni tökittiin jollain kylmällä.

Potkaisin jalkaani rivakasti, toivoen tunteen loppuvan.

Se alkoi kuitenkin heti uudestaan.

Ponnahdin pystyyn ja päästin satunnaisen ryöpyn kirosanoja.

Vieressäni oli naispuolinen järjestyksenpitäjä, joka selosti ettei penkeillä saa nukkua.

Olin täysin tokkurassa, mutta muistaakseni kylmä esine jota oli tökitty jalkaani vasten oli ollut taskulampun metallivarsi.

Minulla on valvojasta vain yksi välähdyksenomainen muistikuva.

Hänellä oli mustat hiukset ja hän oli hieman itseäni lyhempi.

Otin korvatulpat pois korvistani ja selostin unisena kuunnelleeni musiikkia.

...

Samassa Assemblyssä juoksin Vesan perässä käytävällä ja hakkasin häntä rul-lalle käärityllä patjalla.

Löin kerran jotain ohikulkijaa vahingossa naamaan patjalla.

En kuitenkaan kuullut hänestä sen jälkeen.

Ei se ollut hauskaa.

Se oli noloa.

Ircistä poimittua. Väsymys oli kova.

Kaikkea muutakin hauskaa tapahtui.

Voisin kertoa siitä, miten sain R-kioskilta Red Bullin puoleen hintaan.

Tai siitä miten Antin kone hajosi.

Tai siitä kun ostin mulkoilevalle järjestyksenvalvojalle energiajuomaa.

Tai siitä miten sain kylmälaukkuni pidettyä kylmänä. Tai siitä kun minulla ja yhdellä toisella tyypillä oli leditaulujen kautta käytävä flame-sota. Tai siitä kun ajoin täyteen lastatuilla kärryillä betoniuraan ja tietokoneita lensi pysäköinti-hallin betonilattialle.

10. lokakuuta 2002.

Tulin Pietarista viime viikonloppuna. Siellä oli aika komeaa.

Ostin taskumatin jossa on sirppi ja vasara.

Ostin myös sytkärin jossa on sirppi ja vasara.

Ostin näiden lisäksi karvalakin jossa on sirppi ja vasara.

Se on tekokarvaa, joten se ei ole kovin lämmin. Toisaalta se oli halpa. Venäjällä oli sellainen rento wannabe-herrasmiesten meininki.

20. lokakuuta 2002.

Päätin leikata viinanjuomista.

Ääh.

Olen henkisesti totaalisen lukossa.

Mutta se ei johdu siitä viinanjuonnin leikkaamisesta.

Se johtuu kauheasta teiniangstista. Kai.

Ainakaan kukaan ei pääse vittuilemaan siitä, kun sanon itse että se on tei-niangstia.

Vieraskirjasta tuttu Saara oli viime viikonloppuna käymässä täällä.

Menimme ihmisten kanssa juomaan viinaa ja warettamaan animea.

Tutustuin Saaraan siis alun perin Prometheus-leirillä. Hän oli apuohjaajani. Siksi tunnemme toisemme.

Jep jep jep.

Kävin jokin aika sitten hautausmaalla katsomassa hautaa johon oli haudattu eräs tyttö joka oli ollut kanssani samalla luokalla koko yläasteen.

Hän oli kuollut kesällä kolarissa. En tuntenut häntä kovin hyvin.

Käyntiin ei sinänsä liittynyt mitään erityisen tunteisiinvetoavaa, mutta yksi seikka hieman harmitti tai ainakin ihmetytti.

Hautakivessä oli risti ja enkeli, ja haudan vieressä oli myös kiinteä lyhtyteline jonka päässä oli risti.

Kuitenkin tiesin ihmisestä ainakin sen että hän oli ollut varsin hyvin selvillä omasta uskonnollisesta kannastaan, joka oli ateismi.

Joten ihmettelin vain, etteivät voineet hänen katsomustaan sen vertaa kunni-oittaa. Kun se hautakivi oli kuitenkin häntä varten teetetty.

Mutta eipä tuo tietysti minulle kuulu.

27. lokakuuta 2002.

Tänään asensin Athloniini lerppuaseman.

Ilman ei voi helvetti elää.

Olen kova jätkä.

Asensin myös PC-emulaattorin kautta koneeni käyttöjärjestelmäksi DR-DOS 6.0:n.

Se on kuin MS-DOS mutta kovempi.

Olen ihan kauhea retro.

Ja sitten huomasin että se reppana emulaattori ei tue lerppuasemia.

Ja suututti.

23. marraskuuta 2002.

Olen laiminlyönyt kotisivujeni ylläpidon.

Olen laiminlyönyt itseni.

Kaiken pitäisi olla parhain päin, mutta kun ei ole.

Minusta tuntuu siltä niinkuin asiat kaatuisivat päälle. Kaikki mukavatkin asiat ovat liittoutuneet minua vastaan.

Viime päivinä en ole kyennyt ajattelemaan mitään.

Pidän itseäni älykkäänä ja taiteellisena. Mutta kun koitan ajatella tai tehdä jo-tain luovaa, huomaan olevani ikään kuin sumussa. En pysty keskittymään.

Kävin tänään katsomassa Kalervo Palsan näyttelyä Helsingissä.

Palsa on mielestäni väärinymmärretty vielä tänäkin päivänä. Näyttelyä oli markkinoitu sekopäiden pornomessuina eikä hyvänä taiteena, vaikka se oli pal-jon enemmän jälkimmäistä kuin ensimmäistä.

Ehkä tunteeni tästä laimenevat päivien kuluessa, mutta tällä hetkellä Palsa on kaikkein eniten arvostamani taiteilija.

Palsa on myös ensimmäinen impressionisti jota en ole halunnut potkaista ma-haan.

Näyttely pisti ajattelemaan ja tajuamaan kaikenlaista taiteesta ja itsestäni. Eh-käpä pystyn sen avulla vetämään itseni pois tästä pysähtyneisyyden tilasta.

Ostin torilta karvalakin.

24. joulukuuta 2002.

Nythän on jouluaatto. Voi vittu.

Jos oikein muistan, niin 24.12.2001 oli myös joulu.

Ne eivät varmaan ikinä lopu.

2003

1. tammikuuta 2003

Juuri alkaneen vuoden kunniaksi vaihdoin taustakuvani.

Minulla on nykyään taustalla ylösalaisin käännetty Ville Itälän kuva.

Itälä on typerä populisti.

Vuodenvaihteen juhlinta meni rattoisasti.

Keskustelimme toisesta maailmansodasta ja kunnallispolitiikasta.

Juhlien isäntä oli isopartainen runoilija, jolla oli paljon hyviä viinejä.

Kävin myös toisissa juhlissa, tai paremminkin hiipuneissa bileissä.

Siellä keskusteltiin psykologiasta.

Molemmissa oli miellyttävää käydä.

2. tammikuuta 20032003tammikuuta 2003uuta

Tänään totesin olevani misantrooppisen häiriön partaalla.

Olen nuhassa.

Vedin tänään aspiriinia ja mahalaukkuni tuntuu siltä kuin se olisi muuttunut ohueksi lasiksi.

Kaikki ovat hulluja.

Tänään aion lukea Kalervo Palsan koottuja päiväkirjoja.

Ja hieman venäjää huomiseen kokeeseen.

8. tammikuuta 2003

Pyrkimykseni on tehdä kuvataiteellista työtä joka päivä.

Korkeampi pyrkimykseni on lisätä uusi kuva joka päivä.

Sen korkeamman pyrkimyksen saavuttaminen on nyt koeviikolla ollut aika vai-keaa.

Mutta olen kirjoittanut lyriikoita. Hyviäkin.

Olen ihan tyytyväinen itseeni.

Kello on nyt kaksi aamulla.

Huomenna eli tänään on englanninkoe.

Mutta se alkaa yhdeksältä. Ehdin nukkua seitsemän tuntia.

22. tammikuuta 2003

Lainasin skannerini, joten en voi skannata kuvia. Toisaalta en ole tehnyt kuin kaksi uutta.

Tai olenhan tehnyt enemmänkin, mutta kaksi niistä meni yksinkertaisesti pi-lalle ja kolme niistä ovat niin sairaita että tuskin laitan niitä sivuille.

Toki olen jonkinlainen taiteilija, ja ne sairaatkin kuvat ilmentävät sisäitä maa-ilmaani.

Sen lisäksi olen kuitenkin myös ihminen, ja en halua että toiset lukiolaiset alka-vat katsoa minua kuin sekopäätä.

Tietysti viisaat ihmiset näkevät niissä muutakin kuin perverssit piirteet, ja saat-tavat ehkä arvostaa niitä.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ole kovin viisasta porukkaa.

Toisaalta saatan skannata kuvat silti. Eivät ne kuitenkaan ole suorastaan maut-tomia.

Näin siis.

Luin hiljattain kaikki nämä kirjoittamani tekstit alusta loppuun.

Ensimmäiset tekstit eivät oikeastaan olleet päiväkirjamerkinnän kaltaisia, vaan paremminkin pieniä humoristisia runoja.

Ne ovat vasta hiljalleen muuttuneet tällaisiksi mitä ne nyt ovat.

Olenhan minäkin muuttunut. Kahden vuoden aikana. Varmasti enemmän kuin pystyn itse huomaamaan.

No, koulu on viimeaikoina mennyt päin helvettiä motivaatiovajeen takia.

Olen kuitenkin saanut itseäni niskasta kiinni, ja onnistunut tekemään jotain.

Tänään tutustuin oikein kunnolla Kantin kategoriseen imperatiiviin. Yllättäen se teki minuun huomattavan vaikutuksen.

Filosofeihin voisi yrittää tutustua laajemminkin.

Pitäisi vaan vaivautua.

31. tammikuuta 2003

Tänään sain silmälasit. Kun laitoin ne päähäni, koin valaistumisen.

En todellakaan tiennyt