Me Myttyset: Evakkoperheen elämää

By Tarja Halme

"Annetaan kaksivuotias poikalapsi hyvään kotiin sodan ajaksi." Näin kirjoitti nuori leski Irja Halonen valtakunnalliseen sanomalehteen kesällä 1943. Seuraavana kesänä hänenkin oli etsittävä uusi asuinpaikka, kun koti Jääsken Ensossa oli jäänyt uuden rajan toiselle puolelle. Irja päätyi Tampereelle, sai työpaikan Lapinniemen puuvillatehtaan työmaaruokalasta ja asunnon Amurista.
Työmatka kulki Lapintietä pitkin kohti Amuria. Korkean kivitalon portailla poltteli holkkitupakkaa muuan Onni ja seuran kaipuussaan tervehti ohikulkijoita, Irjaa ja Lempiä. Irja ja Lempi olivat aloittaneet elokuun 1944 helteillä uudessa työpaikassa ja olivat uimapaikkaa vailla. "Tulkaa Pyynikin uimarantaan", sanoi tupakkimies. "Tullaan tullaan tulevana torstaina tuohikuun aikaan."
Näillä repliikeillä alkoi Irjan ja Onnin yhteinen elämä. Juhannuskylässä, Soukannotkon talossa osoitteessa Lapintie 18 C 16 asui Viipurin Tammisuolta 1939 evakkoon lähteneet Kalle ja Ester Myttynen perheineen. 1945 joukkoon liittyi evakko-Irja. Kirjassa kuvataan monipolvisen Myttysen perhe-elämää 1950-luvulla uudella kotiseudulla.

• Language: Suomi
• Publisher: BoD - Books on Demand
• Release date: May 27, 2024
• ISBN: 9789528086192

Tarja Halme

Olen 78-vuotias esikoiskirjailija. Aiheen kirjaani sain pengottuani repaleisen laatikon kellastuneita asiakirjoja 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta. Kiinnostuin perheeni historiasta ja liittymisestäni samaan ketjuun. Laatikkokameralla otetut valokuvat kertoivat minulle enemmän kuin mitkään asiakirjat. Äitini kertomuksia sain tallennettua ääninauhuriin, ja kirjassa kuvaamani tapahtumat ovat pääosin tosipohjaisia. Kirjassa annan äänen itselleni ja niille tunteille, joita eri ikäkausina koin.

Book preview

SISÄLLYS

ENSIMMÄINEN LUKU: IRJA KOHTAA ONNIN

TOINEN LUKU: IRJA JA ONNI PERUSTAVAT PERHEEN

KOLMAS LUKU: ANNELI KERTOO SEN, MINKÄ HALUAA MUISTAA

NELJÄS LUKU: UUTEEN ELÄMÄÄN

VIIDES LUKU: SANOJA, JOITA EI SANOTTU

KUUDES LUKU: MITÄ ANNELILLE NYT KUULUU?

Kirjan päähenkilöt asuivat huoneistossa Lapintie 18 C16 vuosina 1940–1957.

Kalle Jalmari Myttynen (1887–1958)

Ester Elviira Myttynen os. Pöllänen (1892–1957

Onni Ilmari Myttynen (1916–1986)

Irja Annikki Myttynen os. Halonen (1920–2013)

Tarja Anneli Myttynen, 1953 alkaen Marlisto (1946–)

Erkki Kalevi Myttynen, 1953 alkaen Marlisto (1947–2023)

Leena Irmeli Myttynen, 1953 alkaen Marlisto (1948–2020)

Marko Juhani Myttynen, 1953 alkaen Marlisto (1951–)

Esa Tapio Marlisto (1955–2022)

HYVÄ LUKIJA

Kirjani alkaa, kun kaksi nuorta kohtaa toisensa kaukana synnyinsijoiltaan, jonne ei ole enää mahdollista palata. Ankean näköinen kivitalo, Soukannotko Tampereen Juhannuskylässä, Massunmäen kupeessa saa uusiksi asukkaikseen kolmen sukupolven perheen.

Nuori perhe kasvaa nopeasti viisilapsiseksi ja viettää vapaa-aikaansa Tammerkosken rantamilla, Armonkalliolla, Litukan mökillä ja Soukannotkon asfalttipihalla. Perheen rakenteet murtuvat, kun mummi kuolee. Perhe hajoaa, isä ja ukki muuttavat Pispalaan ja äiti viiden lapsen kanssa Perhetaloille Tammelaan. Kirja kuvailee perheen tarinaa esikoistyttären muistojen mukaisesti.

Sydämeni on pakahtumaisillaan niistä tunteista, joita olen kokenut viisivuotisen kirjoitusrupeamani aikana Tampereen Seudun Työväenopiston Elämä tarinaksi Ylöjärven - kirjoittajaryhmässä. Ryhmäämme luotsasi sanataideopettaja Tiina Laaninen, joka opetti pilkuttamaan, pätkimään ja järjestämään vuolaasti virrannutta tekstiä. Kirjoittajaystävien kriittiset ja kannustavat kommentit olivat mannaa joskus alamaissa sukeltaville tunteilleni.

Kiitos Aino Mattila-säätiölle, joka luovutti kahdeksi kuukaudeksi käyttööni Kirsi Kunnaksen kammarin Räikän yläkerrasta. Siellä sain tekstini loppusuoralle, ja Kinnalan Koukulla elokuun hämyisenä iltana kirjoitin viimeiset tarinat. Kiitos Aarnion Pirjolle, joka uskalsi käyttää reippaasti punakynää ja Laitisen Heikille, joka teki kirjalleni taiton ja toimitti sen painettavaksi. Kotiväki saa kiitosta kärsivällisyydestä, kun joskus elin omassa kuplassani, ja rakentelin tarinoita mielessäni. Perhepiirin nuoret, Teille suuri kiitos, kun olette ymmärtäneet mummin uuden harrastuksen ja antaneet joskus hilpeänsävyistäkin palautetta.

Ylöjärvellä, huhtikuussa 2024

Tarja Anneli Halme, syntyi Myttyseksi

ENSIMMÄIINEN LUKU: IRJA KOHTAA ONNIN

ELOKUU 1944: TAMPERE, LAPINNIEMI, LAPINTIE

Irja raapi päänahkaansa ja yritti pyydystää sormiinsa kiusallisen nipistelijän.

− Vieläkii näitä kuhisee miun päässä, jokos sie, Lempi, oot saanu kaikki tapettuu?

− Ei oo miultakaa täit hävinneet, nyt kun on näin kuuma, lihhoovat entisestää.

Irja ja Lempi ylittivät Kastinsillan puukengät kopisten matkalla kohti Amuria.

− Tää meiän ensimmäinen työpäivä oliki hikine, sanoivat tehtaalla olevan jo täysi tohina päällä, Lempi puuskutti kiireisten askeliensa lomassa.

− Lapinniemen Puuvillatehdas kuulu olevan se vapriikki ja siellä kudotaan kankaita, Irja tiesi ja jatkoi – mie olin Enson kuitutehtaalla, kun tuli lähtö, siksi mie ajattelin, että samanlaiselle tehtaalle haen täälläkin töihin. Tehtaan työmaaruokalaan miutkii pestattiin, saapihan sieltä ainakii joka päivä lämpimän sapuskan.

− Tulitko sie Irja tänne Tampereelle suoraan Jääskestä? Mie tulin Kaukolasta, Lempi kertoi.

− Ensosta mie sain litteran Poriin, siellä on kans joku kuitutehas, mutta sinne mie en alkujaankaan tahtont jäähä, mie pyysin uuden litteran tänne Tampereelle. Täällä on miun kaks tätii jo ennestään. Mie tulin viime viikolla, Irja selvitti.

Hikiset naiset ylittivät Porin radan sillan, Vuorikadun ja jatkoivat kotimatkaa Lapintien varjoisella puolella. Vahva shellakan käry tuli kadunvarren talon kivijalan avoimesta ikkunasta kadulle asti.

− Hyi hittolaine, käyp henkeen, Irja yskäisi ja peitti nenänsä ja suunsa kämmenellään.

− Mikä se neitiä niin hengästyttää?

Huolestuneen kysymyksen heitti korkean kivitalon graniittirapuilla seisoskeleva mies. Irja vilkaisi kysyjää yskänpuuskansa lomassa ja ehti painaa mieleensä siististi pukeutuneen miehen taakse kammatun tumman tukan ja kirjavan pujoliivin kauluspaidan päällä. Miehen kädessä oli tupakka-aski, ja sitä hän vikkelästi ojensi ohikulkeville naisille.

− Saapiko olla neitille paperossi? Vai onko kiire kullan luokse?

− Töistä tullaan ja on niin kuuma, että uimaan jo pitäisi päästä, Irja sai sanotuksi.

− Tulkaa illalla Pyynikin uimarantaan! Se on tuolla kaupungin toisella puolella, mies houkutteli.

− Tullaan, tullaan, tulevana torstaina tuohikuun aikaan, naurahti Irja. Päälaella teki polkuaan kesän ehkä suurin täi, jota ei voinut tupakkimiehen edessä nitistää. Irja vilkaisi uudelleen pujoliivimiehen suuntaan ja tunsi punan kohoavan poskipäilleen.

Irja ja Lempi jatkoivat matkaansa Lapintietä pitkin, ja Satakunnan sillan yli Tammerkosken toiselle puolelle Amuriin. Puutalon hellahuone oli annettu evakkonaisille asumukseksi työpaikan puolesta.

Illan viiletessä Irja puki päälleen puhtaan kesämekkonsa, pakkasi mamman antamaan, omien lampaiden nahoista tehtyyn kassiin uimapuvun ja pyyhkeen, harjasi ja kampasi hiuksiaan täikammalla asunnon portailla.

− Nyt saatte kyytiä, menkää tuonne nurmelle sikiämään!

− Mihin sie Irja meet? Lempi oli torkahtanut hetekalleen.

− Mie aattelin lähteä sinne Pyynikille, kun se mies meitä neuvoi, tästä ei ole pitkä matka, tuutko sie vai menenkö yksin?

Irja toivoi salaa, että Lempi olisi väsynyt ja jäisi asunnolle.

Hämeenpuiston lehmusten varjoissa oli vilpoista kulkea, Irja oli kysynyt naapurilta, mihin suuntaan pitäisi mennä, että löytäisi Pyynikin uimarannalle.

Irja tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään.

− Tulithan sie, vaikka et kirjoittanut!

− Tulinhan mie, kun oli kova hinku päästä uimaan! Irja tunnisti liivimiehen ja tunsi taas oudon punan poskipäillään.

Mies katseli Irjaa ja samalla pälyili ympärilleen.

− En mie muistanut, että sie noin ruskia olet! Missä sie olet värjääntynyt?

− Olenhan mie ruskia, monta päivää oltiin laivan kannella, kun lähettiin evakkoon, Irja sai tiuskaistua.

− Anteeksi vaan, mie olen erehtynyt, odottelin muuta seuraa, mies sanoi vältellen.

− Pelkäätkös sie evakkotyttöö? Irjaa harmitti, mutta mies ei siirtynyt etsimään muuta seuraa, eikä toista naistakaan rannalle ilmaantunut.

− Mistä tulit Tampereelle? mies kysyi uteliaana.

− Jääskestä, koti jäi rajan taakse.

− Tuttu pitäjä! Tulimme jo neljä vuotta sitten Viipurista, ei päästy takaisin ja jäätiin tänne.

Viipurin mies jäi rannan hiekalle loikoilemaan ja polttelemaan holkkitupakkaansa, kun Irja ui pitkän lenkin Pyhäjärven aalloissa.

− Menemmekö samaa matkaa kaupunkiin, saattelen, ettei pelota!

Irjaa ujostutti, vähän pelotti, ja kuitenkin tuntui siltä, että iltaa voisi jatkaa Viipurin miehen kanssa.

− Saapiks täält mistää kahvii, tai ees korviketta? Irja kysyi jotakin sanoakseen.

Hämeenpuistossa oli korkea rakennus, seinään oli muurattu tiiliskivillä Työväentalo, sen ravintolan oven viipurilainen avasi ja johdatti Irjan hämärään saliin. Irja pyöritti korvikekuppiaan valkoisen pöytäliinan päällä.

− Mie oon Irja, Irja Halonen.

− Hauska tutustua, minä olen nyt sinun onnesi, Myttysen Onni.

Irjaa olisi naurattanut, kun ei kuullut sanoiko seuralainen hyttynen vai mitä. Hiuksissa vaelteleva tunkeilija vaati huomiota ja Irja yritti hämmennystään peittäen raapaista sitä ravintolan lattialle.

− Missä työpaikkasi on? Onnin kysymys havahdutti Irjan mietteistään.

− Pääsimme Lempin kanssa Lapinniemen työmaaruokalaan apulaisiksi ja saatiin asunto Amurista.

− Me voimmekin nähdä usein, kun tulette töistä, asun Lapintiellä siinä talossa, jonka ohi kuljette.

− Yksinkö asut niin hienossa talossa? Siehä oot ihan porvari!

Onni saatteli Irjan Hämeenpuiston lehmusten varjosta Amuriin Satakunnankadun puutalorivin pihaan. − Saanko esitellä sinulle Tamperetta joku päivä? Onni kysyi ja tunsi halua jatkaa tuttavuutta evakkotytön kanssa.

− Kiitoksii, pittäähän uuteen kotipaikkaansa päästä tutustumaan, Irja vastasi, katsoi Onnia ja hymyili.

Irja oli hämillään, kun ei voinut aavistaa, että jo toisena iltana evakkopaikassa tutustuisi mieheen, joka sai sydämen sykkimään oudolla tavalla.

− Tapasitko sie sen miehen rannalla, kun niin pitkään viivyit?

Lempi kysyi ja nousi hetekaltaan haukotellen.

− Olihan hää siellä, oli oottamassa vissiin muuta naista, ei tainnut tykätä evakkotytöstä. Saatto hää miut tänne, käytiin ravintolassa korvikkeella, siksi mie viivyin.

Uni ei tullut Irjalle sinä yönä, vaikka ensimmäinen työpäivä ruokalassa oli ollut raskas. Päivän helle ei helpottanut yölläkään.

Irjalla alkoi sydän tehdä voltteja heti, kun painoi Lapinniemen työmaaruokalan oven kiinni, mutta Onnia ei näkynyt Lapintien talon rappusilla moneen päivään. Elokuun hellepäiviä riitti, ja Irja ja Lempi tutustuivat Tampereen uimarantoihin ja kahviloihin työpäivien jälkeen. Armonkallion uimaranta Näsijärven rannalla oli Lapinniemen vastarannalla, Naistenlahden toisella puolella. Siellä oli auringonpaahtamia joutilaita miehiä makoilemassa kallionkoloissa. Miehet yrittivät tehdä tuttavuutta uimaan pyrkivien Irjan ja Lempin kanssa. Irja arasteli vierasta murretta puhuvia rantaleijonia, ajatuksissa oli tutummalla murteella puhuva Viipurin Onni.

Elokuu vaihtui syyskuuksi. Eräänä päivänä Onni seisoi holkkitupakka sormien välissä kotitalonsa ovella.

− Nyt vasta näemme, kävin luovuttamassa armeijan kamppeet niskasta ja pääsin siviiliin. Töissäkin on kiirettä, en ole ehtinyt sinua odottelemaan. Tänään on vapaapäivä, saanko tulla saattamaan?

− Mikä siulla niin tärkiä homma on? Irja yritti olla nenäkäs, mutta odotti Onnilta vastausta.

− Olen rautatien tavaramakasiinilla hommissa. Sinne tulee joka päivä monta tavarajunaa, kun siirtoväen tavaroita tuodaan luovutetulta alueelta ja Kannakselta.

− Miulla ei oo mittään tulossa, hyvä jos pari kapsäkkiä ja vaatteet saan. Täällä saatiin hellahuone asunnoksi, siellä oli valmiina hetekat, vanha piironki, kaks tuolii ja pöytä.

− Eikö sinulla ollut kotia siellä Jääskessä? Onni hämmästeli.

− Viimeksi oli koti tehtaan asunnossa Ensossa, olin kuitutehtaalla töissä, kun tuli lähtö. Oma koti jäi hankkimatta, kun sotatoimet alkoivat ja sulhanen kaatui jatkosodan ensimmäisenä kesänä elokuussa. Senkin sanon nyt, minulla on pieni poika, kaksivuotias, lapsi syntyi orvoksi, Irja rohkeni sanoa.

− Missä lapsi nyt on?

− Oli annettava turvaan sodan jaloista, poika on nyt Turussa. Irjaa itketti, Onni tarttui kädestä ja vaikeni.

ONNI 1939-1940: VIIPURISTA VILPPULAAN JA TAMPEREELLE

Viipurin Tammisuolla marraskuussa 1939 asemamies Kalle Myttysen kodissa oli tuskaiset tunnelmat. Juuri oli saatu kuulla, että sodan syttymiseen oli vain päivien aika, ja perheet saivat määräyksen siirtyä Kannakselta sisemmälle Suomeen, kun sodanuhka koski Viipurin ympäristöä ja Tammisuon aseman seutua.

Tavarajuna Tammisuon asemalta oli lähdössä määränpäänään Vilppula, ja sen kyytiin Kallen perheen tavarat oli kiireellä pakattu. Kaikkia kodin tavaroita ei junanvaunuun voinut ottaa, vähän kuitenkin. Kahteen päästä vedettävään sänkyyn oli kääritty patjat ja täkit ja kangassäkkeihin pitovaatteet Kallelle, Esterille ja Helmityttärelle. Lahja-tytär oli jo omassa kodissaan ja hänkin pakkasi omaisuutensa lähtemään turvaan sodan uhan alta. Perheen Onnipoika oli kutsuttu sotapalvelukseen syksyn vaihtuessa alkutalveksi.

Kalle, Ester, Lahja, Onni ja Helmi Myttynen Viipurissa v. 1939

Kalle, Ester, Lahja, Onni ja Helmi Myttynen Viipurissa v. 1939

Ester kääri ison kattolampun Kallen paksun pompan sisään. Peilipiirongin laatikoissa oli perheen tärkeät asiakirjat. Piirongin ympärille Ester köytti vasta ostetuilla pyykkinaruilla keittiön matot. Isoon puusaaviin Ester sai mahtumaan kesällä kerätyt ja säilötyt kurkut, sienet ja puolukat. Sinkkiammeeseen mahtui kahvipannu, prännäri kahvipapujen paahtamiseen, kattilat ja paistinpannu lautasten, kahvikuppien ja ruokailuvälineiden kanssa.

Kalle kävi töittensä välillä katsomassa kuinka naiset selviävät tavaroiden pakkaamisessa ja kertomassa mitä oli