una

By Anna Syrjänen-Filppu

Una/Ulla-Maaria on vähän yli kolmikymppinen opettaja. Kertomuksessa hän palaa nuoruuteensa saadakseen jotain selvyyttä nykyisyydestään, yksinäisestä elämästään ja siitä rakkaudesta, jota hän piti ikuisena. Taustalla on 1990-luku ja vuosituhannen vaihde, aika, joka on lähellä ja kuitenkin kuuluu entiseen maailmaan.

• Language: Suomi
• Publisher: BoD - Books on Demand
• Release date: May 30, 2024
• ISBN: 9789528086031

Anna Syrjänen-Filppu

Olen koko ikäni kirjoittanut ja sepittänyt pieniä tarinoita. Harrastan historian tutkimista ja rakastan suomalaisia romaaneja, kissoja, koiria ja hevosia. Olen opiskellut Turun yliopistossa ja Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta. Olen julkaissut Bodin kautta jo kaksi historiallista romaania.

Book preview

1. UNA

Kävin lukiota sellaiseen aikaan, jolloin ei ollut nykyajan valtavaa median tulvaa. Valtava sosiaalisen median tuleminen oli ikään kuin eteisessä odottaen vain milloin saisi astua esiin. Nykyajan lapset ja nuoret eivät kai ymmärtäisi elämää ilman älykännyköitä. Puhumattakaan siitä, että lukion pihalla sen pimeimmässä nurkassa oli oppilaille tupakkapaikka, jossa minäkin olin viettänyt muutaman tovin.

Välitunnit vietettiin lukiossa kirjastossa. Ulkona kyllä sai käydä, vaikkapa tupakalla ja joskus kävinkin Annen kanssa polttamassa muutaman tupakan. Muistan päivän, jolloin huomasin ensimmäistä kertaa, että englannin opettajamme on söpö ja aiheutti minulle ylimääräisiä sydämenlyöntejä. En tiedä tarkalleen miksi niin tapahtui, mutta Sakkaus sen sai aikaan. Silloinkin olimme välitunnilla kirjastossa. Ystäväni olivat syventyneet keskustelemaan päivän ruuasta. Minä puolestani olin syventynyt vuoden 1968 Mitä, missä, milloin-kirjaan. Ei niin että olisin ollut kiinnostunut jostain tuona vuonna olleesta urheilukilpailusta tai missikilpailusta tai jostain muusta tylsästä. Ei sinnepäinkään vaan minun otsikkoni oli Vuoden kuolleita. Muistan yhä tarkalleen, mitä etsin juuri kyseisestä kirjasta. Ja sitten löysin kuvan kauniista naisesta, jolla oli traaginen kohtalo ja jonka elämä vaikutti minuunkin tunnepuolella.

Vivien Leighin elämä päättyi vuonna 1967 ja seuraavan vuoden Mitä, missä, milloinkirjassa oli hänestä lyhyt maininta kuvan kera. Jossain aivojeni sopukoissa kuulin kyllä kellon soivan tunnille, mutta kasvojeni edessä olivat Vivien Leighin kauniit kasvot. Kuvassa oli jo vanhempi nainen, jonka häikäisevissä kasvoissa oli jotain surumielistä. Ehkä niissä näkyi paljon kärsineen ihmisen jaloa surua.

Ajatuksissani olin jo yliopistossa, jossa tutkisin elokuva- ja musiikkitiedettä ja tekisin tutkielman elokuvista ja Vivien Leighistä. Kirjasto, jossa välituntisin olimme, oli jo tyhjä, kun heräsin hulluista unelmistani mutta jotenkin niin todellisista. Muistan mikä kiire minulla oli tuolloin tunnille, samalla tavalla kuin aina aamuisin tullessani kouluun.

Siinä juostessani kirjastosta käytävälle muistui mieleeni, etten edes tiennyt silloin missä tunti oli ja mikä tunti. Oli vain kaksi mahdollisuutta, sillä muilta tunneilta en juurikaan myöhästynyt ja tässä jaksossa oli vain muutamaa ainetta. Kun minä myöhästyin, oli vain kaksi mahdollisuutta joko englantia tai ruotsia. Minun myöhästymiseni näiltä tunneilta oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Siinä juostessani sain esiin lukujärjestyksen ja siinähän se oli, englantia siinä ja siinä luokassa ja juuri tähän aikaan. Voi itku ja minä kun en olisi halunnut myöhästyä englannin tunnilta milloinkaan. Kaikki tämä vilahti aivoissani elokuvakelan nopeudella, kun etsin oikeaa luokkaa.

Luokan ovi oli auki. Sakkeus siis ei ollut vielä tullut. Kiitos ja ylistys. Sakkeus, opettajamme nimittäin ryntäsi luokkaan välitunnin päätyttyä valoakin nopeammin. Minä olin aina luullut, että opettajanhuoneessa olisi mukava jutella kollegoitten kanssa kahvikupposen ääressä ja vaikka puhua kiittävästi oppilaista. Mutta Sakkeus rynnisti luokkaan kuin formula-auto ja alkoi tunnin, joka kyllä kesti sen minkä pitikin.

Ryntäsin ovelle ja totesin että taas formula-Sakkeus oli ehtinyt ennen minua.

-Hei, piipitin. Sakkeus katsoi minua noilla kauniilla sinisillä silmillään sanomatta sanaakaan ja mutisi jotain. Hiivin luokkaan paikalleni viimeiseen pulpettiin.

- Missä viivyit? Et edes kuullut, kun ravistelimme sinua ennen lähtöämme, kivahti Anne, tosi hyvä ystäväni.

- En minä voinut ravisteluja kuulla, sihahdin ja Anne tyrskähti.

- Pönttö! Sanoi Anne vain.

Tunti alkoi sitten ja minun pommittamiseni. En tietenkään osannut niitä englannin sanoja ja sanontoja, joita oli läksynä. Ei kai kukaan osaa läksyjä, joita ei ole lukenut. Minä nimittäin olin, niin kuuliainen oppilas kuin olinkin, koko edellisen illan päntännyt väärää kappaletta, vääriä sanoja ja sanontoja. Ne minä kyllä osasin. Sakkeus, opettajamme oli ollut epätoivoinen

- Ulla. Sinun täytyy keskittyä. Jos aiot saada hyväksytyn numeron, sinun pitää yrittää. Kyllä sinä pärjäät. Tämä viimeinen oli muistaakseni tullut huoahtaen ja piilotetun kärsivällisesti. Olin ajatellut silloin, että Sakkeus oli söpö ja vain hymyilin opettajallemme. Sakkeus oli kääntänyt päänsä pois. Silloin olin huomannut, että opettajastakin voi pitää. Englannin kieli oli ollut minulle vaikeaa ja en tiennyt miksi. Koko maailmahan oli täynnä englannin kieltä ja Amerikka oli se kaukomaa, johon kaikki tai ainakin melkeinpä kaikki halusivat silloin vaihto-oppilaiksi. Paitsi minä. Minä en ollut halunnut mihinkään vaihtooppilaaksi.Toki olisin halunnut ehkäpä matkustaa,vaikka Euroopan maita kiertämään,maailmanympärysmatkalle tai Compostelaan pyhiinvaellukselle, mutta en Amerikkaan. Englannin kieli oli siis minulle ylipääsemätön ongelma, mutta jos joku olisi pyytänyt minua laskemaan vaikkapa lieriön tilavuuden tai puolipallon tilavuuden, olisin voinut sen laskea vaikka heti, sillä matematiikassa ja geometriassa olin ollut tuolloin hyvä. Ja ehkä olin edelleenkin. Koko lopputunnin olin seuraavinani opetusta, mutta ajatukseni olivat välillä unelmissa korkealla taivaalla tai luokassa opettajani hahmossa.

Minua kutsuttiin tuolloin Unaksi vaikka oikea nimeni on Ulla-Maaria Mattson. Pidin tuolloin aika ajoin päiväkirjaa ja olin esitellyt kirjalle itseni. Päiväkirjan pitäjäthän eivät halua, että heidän päiväkirjojaan luettaisiin, mutta sisimmässään kaikki päiväkirjaa kirjoittavat oikeastaan haluavat, että heidän salainen kirjansa päätyisi luettavaksi joskus.

Kirjoittavatko ihmiset päiväkirjaa silotellusti juuri sitä ajatusta silmällä pitäen?

Päiväkirjani alussa olin esitellyt itseni jotenkin näin:

Minulla on suuret vihreät silmät, joista olen pohjattoman ylpeä. Silmäni ovat joko smaragdinvihreät tai tumman vihreät riippuen mielentilastani tai valaistuksesta. Olen itse kokeillut nimittäin eri valaistusvaihtoehtoja wc:n peilin edessä ja silmäni totta tosiaan näyttävät eri vihreän värisiltä eri tilanteissa. Voi olla, että kokeeni ei ole ollut ihan puolueeton, mutta silmäni ovat kuitenkin kalpean vihreät ilman vähintäkään pähkinänruskeata häivettä ja niitä kehystivät säteinä tiheät päästään hiukan kaartuvat silmäripset" kuten Margaret Mitchell kuvailee Scarlett O`Haraa Tuulen viemää-kirjan alussa.

Heti täytyy kuitenkin huomauttaa, ettei minulla ole magnolian vaaleaa ihoa kuten Margaret Mitchell kuvailee lisää Scarlettia. Silmäni ovat kai ainoa kaunistus, jotka minulla on. Tosin ystäväni sanovat niitä kaunistuksia olevan muitakin. Ystäväni sanovat kulmakarvojani kauniiksi ja olen niistäkin ylpeä. Vihreät silmät ja kulmakarvani olen perinyt isältäni kuten myös tummanruskeat hiukseni, jotka ovat pitkät ja tuuheat ja pörröiset. Äitini jaksaa huomauttaa, että minun pitäisi harjata hiuksiani hieman useammin. Tällä hetkellä hiukseni on värjätty mustiksi kuten serkullani, lempi-ihmiselläni. Ja vielä minusta. Ystäväni sanovat minua pieneksi ja siroksi. Pukeudun mieluummin mustaan, valkoiseen ja punaiseen, joskus vihreään. Ehkä ne ovat lempivärini. Musiikki maultani olen lähes kaikkiruokainen, mutta punk musiikki on lähinnä sydäntäni."

Minä olin meidän perheemme ainoa lapsi. Perheeni muodostivat minä ja äitini, Katja Mattsson. Vanhempani olivat eronneet silloin kun olin kymmenen vuoden ikäinen.

Asuin tuolloin äitini kanssa kerrostalossa rautatieaseman lähellä.

Tulimme äitini kanssa hyvin toimeen. Äitini ei ollut minun menemisistäni paljonkaan kiinnostunut enkä minä hänen. Yleensä äitini oli aina menossa joko laivalla jollain risteilyllä tai kavereidensa kanssa jossain iltaa istumassa. Puhumattakaan niistä kaikista yhdistyksistä, joissa hän oli mukana. Äitini oli tuolloin suuressa firmassa johtajan sihteeri ja oli pidetty työtekijä työkavereiden keskuudessa. Vaikka äitini yksityiselämä oli silloin joskus aikamoista lentoa paikasta ja ravintolasta toiseen, vaihtuvia miessuhteita ja joskus yksinäisyydessä rypemistä niin hän oli kuitenkin diplomaatti työelämässä. Hänestä pidettiin työpaikassaan jostain kumman syystä.

Äitini Katja oli kaunis nainen ja on tietysti vieläkin. En ole nähnyt äitiäni vähään aikaan. Hän on pitkä ja hänellä oli silloin tummat paksut hiukset ja kaunis syvä ääni. Silmät hänellä on ruskeat.

Isän, Hannun kanssa minulla oli mennyt aina paremmin, joskus jopa paremmin kuin äitini kanssa. Isäni oli komea ja ihailin joitakin piirteitä isässä, varsinkin sitä kuinka hän suhtautui rennosti elämään ja äitiini, joka osasi joskus olla tosi hankala. Äitini ja isäni tapasivat toisiaan aika ajoin, viettivät öitään joskus yhdessä ja joskus viikonloppujakin. Aina silloin tällöin sain viettää perheiltaa vanhempieni kanssa ja sain kokea sen miltä tuntuu, kun koko perhe ruokailee yhdessä.

Isälläni oli uusi vaimo, joka ei silloin pitänyt minusta, ei hän tullut minun kanssani juttuun.

Hän ei myöskään pitänyt äidistäni, vaikka äidistäni pitivät kaikki hänen työtoverinsakin. Isän uuden vaimon nimi oli Mirjam. Tai tietysti hän on edelleenkin isäni vaimo. Jääkylmä ja kohtelias suhtautuminen minuun muuttui vihaksi silloin kun esiinnyin Mirjamin veljen häissä humalassa ja Mirjam sai kohtauksen ja väitti minun yrittäneen vietellä hänen miehensä, minun isäni. Ajattelin, että Mirjam oli hullu ja omituinen nainen, ei laatikon kaikkein terävin veitsi varmaankaan. Sen sanoinkin Mirjamille myöhemmin, kun olin selvinnyt humalastani ja krapulastani. Sanoin myös, että syy oikeastaan oli Mirjamin veljen, ei sen, joka meni naimisiin vaan sen, joka tarjosi minulle vodkaa ja likööriä ja punaviiniä ja lisäksi siideriä.

Muistan nuo häät oikeastaan aika hyvin. Olin ollut niin humalassa tuolloin. Niin siinä sitten kävi, että olimme Mirjamin veljen kanssa häiden humalaisin, joskin myös kaunein ja komein pari. Veli oli tullut jostain etelästä ja hänen lihaksikas ja komea trimmattu vartalo oli suoraan kuin jostain miesmallilehdestä. Hän ei ollut tosin yhtään minun makuuni oleva mies silloin eikä ole nykyäänkään. Minä taas olin ollut ihan viimeisen päälle laitettu, puettu ja meikattu. Olin kuin nukke ja en ollut tyytyväinen kuitenkaan itseeni. Se oli harvinaista, sillä yleensä olin tyytyväinen melkein kaikkeen mitä tuolloin tein.

Tyylikkyyteni kuitenkin oli saanut jotenkin äkkinäisen lopun, kun olin sammunut isäni auton takapenkille, jossa isäni nukkui pois humalaansa, joka oli ollut jo edellisenpäivän peruja. Siitä Mirjam meidät oli löytänyt ja oli ollut pyörtyä pelkästä vihasta. Hän oli syyttänyt minua viettelijäksi ja vihreäsilmäiseksi noidaksi. Kun sitten kerroin jutun äidilleni, jonka olin päällisin puolin kuullut isältäni, äiti oli sanonut toivovansa, että olisin vietellyt isän pois Mirjamilta hänelle.

Äitini siis oli toivonut rakastavansa isää ja toisena päivänä taas oli vihannut isää tosi lujasti tuohon aikaan. Mutta usein olin kuullut äidin puhuvan vain hyvää isästä, jonka ainoa virhe taisi olla se, että hän oli naimisissa Mirjamin kanssa.

Äitini ja isäni olivat siis aika ihania ihmisiä, mutta ihanin ja rakkain minulle oli serkkuni Kai. Kain äiti ja minun äitini olivat siskoksia, tai oikeammin sisarpuolia, joilla oli sama äiti ja eri isä. Kun pääsin ajattelussani ja muistoissani Kai-kohtaan, tunsin syvää ikävää sitä miestä kohtaan.

Kailla oli luonnostaan yhtä tummanruskeat hiukset kuin minulla, mutta ne oli värjätyt silloin mustiksi. Ensin värjäsi hiukset mustiksi Kai ja minä perässä. Kailla oli ihanat ruskeat silmät, jotka usein olivat surumieliset. Mutta hän sanoi, että minä olin ainoa ihminen, joka sai ne iloisiksi. Kaikkein valloittavin oli kuitenkin Kain hymy. Hänellä oli syvät hymykuopat molemmissa poskissa. Itsekin olisin halunnut hymykuopat mutta vääntelinpä minä kasvojani miten vain, niin en saanut kuoppia syntymään poskiini. Kai oli minusta vuoden vanhempi ja tuolloin jo isä. Tosin hän ei ollut seurustellut sen lapsen äidin kanssa juuri ollenkaan ja tapasikin harvoin lastansa ja lapsensa äitiä. Varmaan olisin hajonnut, jos Kai olisi sanonnut menevänsä naimisiin ja alkavansa olla isä lapselle. Olihan Kailla naisia silloin, melkein joka sormelle mutta tiesin etteivät ne naiset juurikaan merkinneet hänelle mitään. Kain mukaan ne suhteet eivät olleet vakavia ja minä uskoin Kaita, vaikka joskus se oli vaikeaa. Kai oli minun Sid Viciousin näköinen mies, pitkä ja laiha.

Ja olihan minullakin silloin Mara. Marastahan juttuja keksisi. Mara oli siis poikaystäväni. Olimme olleet yhdessä varmaankin melkein kolme vuotta. Se suhde oli ollut oikeastaan on/off-suhde. Mara oli iso ja jotenkin karhumainen.

Yleensä en ajatellut sitä nuorta miestä. Mara vain oli silloin minun rinnallani.

Anne oli Kain jälkeen läheisin ihmiseni, toinen lempi-ihmiseni. Hän oli luokkatoverini ja tosi mainio tyyppi. Annella oli punaiset, ihanat hiukset, Tizian-tukka kuten hän itse sanoi. Toki tiesin, että Anne oli ottanut ilmauksen eräästä tyttökirjasta, jota hän luki monet kerrat vanhempiensa avioeroprosessin aikana. Se kirjasarja toi hänelle lohtua yhtä paljon kuin minäkin, näin tarina kertoi. Annella oli pehmeät, ruskeat silmät. Erilaiset kuin Kain unelmoivat ruskeat silmät ja hyvin paljon erilaiset kuin Maran pistävän ruskeat silmät. Minun kaikilla sen ajan ystävilläni oli ruskeat