Kirsikkakesä

By Tuija Lehtinen

Tuoko kesätyö mukanaan uuden rakkauden?
Kasarmikatu 6 on pieni ja vanha puinen kerrostalo, jossa asuu lähinnä eläkeläisiä. Ja Tuukka pikkusiskoineen. Tuukka ei ole löytänyt kesätöitä, mutta onneksi Loposen talonmiespariskunta haluaa pitää lomaa ja pyytää Tuukan kesätalkkariksi. Työ ei ole varsinaisesti kivaa, mutta rahaa siitä saa, ja samalla ehtii hengailla naapuruston kavereiden kanssa – sekä ihailla lähistölle muuttanutta tyrmäävää Kirsikkaa, joka ulkoiluttaa Kasarmikadulla koiraansa. Harmi vain, että Kirsikalla on sekä prätkäkundipoikaystävä että liuta muita ihailijoita. Onko tavallisella Tuukalla mitään mahdollisuuksia?
Kirsikkakesä on hurmaava romanttinen kertomus nuoruuden ihastuksista ja rohkeudesta tavoitella unelmiaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 26, 2024
• ISBN: 9788728405949

Book preview

Kirsikkakesä

Cover image: Midjourney

Copyright ©1989, 2024 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728405949

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. osa Koko kesä talkkarina!?!

K asarmikatu kuusi oli kaksikerroksinen ja kaksirappuinen viisikymmentäluvun lopuilla rakennettu puutalo. Kummassakin rapussa oli neljä tilavaa asuntoa, joista omistajat eivät aikoneet luopua kirveelläkään. Kasarmikatu kuutonen näet oli niiden mielestä helmi talojen joukossa, se sijaitsi rauhallisella puutarhakaupunkialueella ja pihapiiri oli kooltaan sitä lajia, jota näki enää vain vanhoissa suomalaisissa leffoissa. Pihalla kasvoi koivua ja tammea, siellä oli puukeinu ja penkkejä, kukat rehottivat penkeissä ja ampiaiset hyrräsivät — kesäaikaan siis. Talvisin puut olivat sokerihuurretun näköisiä ja piha muutenkin tupaten täynnä lunta. Meidän kulmilla sitä satoi aina, oli sää muualla Suomessa sitten millainen tahansa.

Kasarmikatu kuutonen ei ollut yhdenkään talonmiehen toivetalo, sillä siinä oli aina jotain tekemistä joko sisällä tai ulkona. Siksi siihen ei ollut saatukaan koko päiväistä talkkaria, ja huolintafirma taas ei tullut kyseeseenkään, koska sen miehiä ei asukkaiden mukaan näkyisi kumminkaan paikalla silloin kun hätä oli suurin. Eli päädyttiin osapäivätalkkariin.

Antero ja Sirkka Loponen olivat nuorehko lapseton pariskunta, joka sai vuokralle meidän perhettä vastapäätä olevan asunnon, joka kuului B-rapun kenraalin omistukseen. Sirkka oli paikalla päivät ja kuunteli nurkumatta talon muijien kätinät. Kun Antero tuli rakennuksilta töistä, Sirkka lähti iltaoppikouluun ja Antero alkoi kuunnella talon ongelmia. Mä mietin joskus ohimennen, mahtoiko niiden elämä olla kaksista, kun ne eivät juuri koskaan saaneet olla rauhassa kahden. Aina joku oli oven takana huolineen. Niiden ilmeistä ei koskaan kumminkaan näkynyt kyllästymistä, mikä oli ihan ymmärrettävää, sillä kaupungin vuokra-asunnot oli tiukassa ja ne sai ison lukaalin työsuhdeasuntona. Mutta joutui ne kyllä siitä edusta maksamaankin; mä en olisi kestänyt viikkoakaan asukkaiden mupinaa.

Kenraali Patronen kohteli Loposia kuin alokkaita ja sen muija oli vielä pahempi; se räkytti kuin piski, jos löysi rapuista irrallisen ruohonkorren. Eikä muut muijat olleet juuri säyseämpiä — viiden talouden ihmisten keski-ikä oli yli kuusikymmentä, eläkeläisiä, joilla ei ollut muuta kuin aikaa huolehtia lähimmäistensä tekemisistä.

Mun perhe, Loposet ja taiteilija Ahtiainen muodostivat sitten talon nuoremman porukan. Mä ja mun kaks pikkusiskoa oltiin talon ainoat kersat. Toki silloin, kun talo oli uusi ja ihmiset muutti sinne, niillä oli lapsia. Mutta ne oli aikuistuneet ja hankkineet oman asunnon pitkälti toistakymmentä vuotta sitten. Ne piipahteli silloin tällöin katsomassa vanhempiaan ja retostamassa menestymisillään muille, ja silloin ne aina kokoontuivat pihan keinuun ja penkeille ja muisteli kultaisia lapsuusaikoja. Mä kuuntelin niitä joskus, ja mun täytyy tunnustaa, että välillä kävi kateeksi. Mun siskot on mua kymmenen vuotta nuorempia, seitsemän vanhat kaksoset, eikä mulle ole ollut niistä mitään iloa kavereina. Mä olen niiden jumaloitu ja kaikkitietävä isoveli — tai sitten en ole. Joskus ne on pirun epäkunnioittavia mua kohtaan ja mä olen kiitollinen, että pääsen kotoa inttiin tai opiskelemaan ennen kun ne on pahimmassa uhmaiässä.

Vaikka talossa ei ollut muita pentuja, niin en mä toki yppösen yksin ollut. Hetkessä matkassa oli kasarmialue, mihin kadun nimikin jo viittasi. Se ei ollut enää moneen vuoteen ollut sotilaskäytössä, ja kapiaisten virka-asunnot oli myyty tai vuokrattu tavallisille ihmisille. Kasarmisaleista ja muista yhteistiloista oli tehty ekaksi peruskoulu ja lukio ja lopuista käsityöläistiloja ja siellä oli monenlaista pientä hand made -kauppaa ja havaintoesityksiä kiinnostuneille.

Kasarmialueen erotti meidän talosta pieni metsikkö, ja siinä metsikössä mä olin rymynnyt kavereiden kanssa. Meidän pihallehan ei tietenkään ollut sallittua tuoda vieraita pentuja melskaamaan. Sama päti muihin Kasarmikadun taloihin, joita oli viisi meidän lisäksi. Ne kaikki oli valtavia omakotitaloja, joissa ei ollut yhtään mun ikäistä kundia silloin kun mä olin kersa.

Nyt kahdessa talossa oli tapahtunut sukupolvenvaihdos ja se oli tuonut maisemiin Hempan ja Horon. Ne oli veljekset, joista Hemppa oli mun luokalla ja Horo kahta vuotta nuorempi. Ne oli tanakoita punertavatukkaisia kundeja ja mä olin varma, että vanha pitsihuvila ei kestäisi kauan ehjänä niiden tömistelyssä.

Toiseen krumeluuritaloon oli tullut kanssa nuoria, mutta ne oli toista maata. Kundi, joka oli osapuilleen neljäntoista, oli rikkiviisaan näköinen pyöreine rilleineen ja homppasi pitkin peltoja perhoshaavin kanssa. Se vaikutti pingolta ja Horo oli synkän varma, että se vaihtaisi syksyllä kasarmialueen kouluun ja istuisi samassa luokassa hänen kanssaan. Ja mikä karseinta, kulkisi yhtä matkaa aamuisin kouluun ja setvisi itikoiden anatomiaa. Rillipään siskokin oli toista maata, mutta ihan eri lailla.

— Se on mun elämän nainen, Hemppa ilmoitti, kun se kimma sipsutti eka kerran maisemiin pääsiäisen tienoilla. — Mä varaan sen.

— Sä mitä varaat! mä tuhahdin ja mun katse seurasi kiinteästi sen kimman lanteiden liikettä. Me istuttiin meidän pihan keinussa ja se kulki tietä pitkin valkosen mustatäpläisen koiran kanssa.

— Upea! Horokin hönkäisi ja me Hempan kanssa katsottiin sitä heti tuomitsevasti. Sen ei kuulunut vielä kiinnostua ton tason kimmoista. – Dalmatialainen, Horo jatkoi rakkautta hyrisevällä äänellä.

— Ihan suomalainen nimi niillä oli, Hemppa sanoi heti.

— Mä puhun koirasta, Horo irvisti kärsivästi. Mun oli kanssa pakko joskus myöntää itselleni, että Hemppa oli välillä ärsyttävän tahvo. — Mahtava elukka! Horo huokaisi.

— Niin on, me Hempan kanssa nyökyteltiin ja ajateltiin sitä, mikä oli narun toisesa päässä.

Sen kimman nimi oli Kirsikka — me kuultiin, kun sen mutsi huusi sen perään, että se muistaisi tuoda kiskalta iltalehdenkin. Se nimi passasi sille loistavasti — sillä oli pikimusta suora tukka lapaluihin asti, tuuhea otsatukka ja harmahtavat silmät ja sen poskilla hehkui vieno kirsikanpuna ja huulet ja kynnet oli sävy sävyyn. Ja sillä oli aina mustaa ja kirsikanpunaista kuteissa. Se oli upea, kun joku japanilainen geisha jotenkin. Me oltiin Hempan kanssa täysin myytyjä ja kumpikin päätti iskeä sen. Mutta se olikin helpommin ajateltu kuin tehty.

Ekaksi harmia tuotti se, että Kirsikalla oli kundikaveri. Se pörähti viissataakuutioisella prätkällä niiden portille ja piti sellasta elämää, että kenraali Patronen harkitsi ilmoittavansa rauhanhäirinnästä poliisille. Jos se kundi, bodatun näköinen Schwartzenegger-tyyppi, olisikin pudonnut kuvioista kenraalin ansiosta, niin ei olisi paljon auttanut. Toinen ja suurempi ongelma oli se, että Kirsikka ei noteerannut mua mitenkään. Ei Hemppaakaan, mutta se ei ollut mun murhe.

Mä yritin aina moikata, kun Kirsikka osui kohdalle, huomauttaa kauniista ilmasta tai jotain, kehua sen läikkäkoiraa — mutta se ei koskaan ryhtynyt mun kanssa juttusille, nyökkäsi vain millin verran niin kuin naapurikohteliaisuus vaati sen mielestä. Hemppa ei saanut sen sydämellisempää kohtelua, niin että me oltiin tasoissa, kun kevät alkoi lähestyä loppuaan ja piti tehdä suunnitelmia kesää varten.

— Mä menen mun enon huoltamolle hommiin naapurikaupunkiin, Hemppa kertoi, kun kesätyöt tuli puheeksi. — Mä olen ollut siellä monena kesänä.

— Oisko sillä hommia mullekin? mä kysäisin, vaikka arvasinkin vastauksen. Hemppa