Mamin kulta

By Tuija Lehtinen

Mystisessä Sireeninmäen pappilassa huhutaan kummittelevan, tai vähintään sieltä kuuluu outoa valittavaa ääntä. Bestikset Stina ja Iivari eivät kummitustarinoihin usko, mutta ovat päättäneet ottaa pappilan salaisuuksista selvän. Pian tytöt joutuvat mukaan hurjaan tapahtumakulkuun, johon on sekaantunut myös pappilan mailla usein nähty leiskuvahiuksinen nainen, ja tämän koira. Mutta kuka on pappilan outojen tapahtumien takana?
Teinit seikkailevat pappilan mailla hyytävässä jännityskertomuksessa, joka on alkujaan julkaistu SinäMinä -lehdessä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 26, 2024
• ISBN: 9788728406021

Book preview

Mamin kulta

Cover image: Shutterstock & Midjourney

Copyright ©1990, 2024 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728406021

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Mä en tiedä, mistä Sireenimäen pappilalle oli tullut maine, että siellä kummitteli. Ei siellä koskaan ollut tapahtunut mitään veritekoja tai muutakaan väkivaltaista. Kylällä puhuttiin myötäänsä pappilan kummittelusta, ja alkunsa se oli saanut siitä, kun Jokisen Alisa oli kuullut sieltä outoa ulinaa poimiessaan kieloja lähistöltä. Kohu puhkesi uudella voimalla, kun lukion hissanmaikka ja sen miesystävä säikähti syksymmällä jotain epämääräistä pappilan liepeillä. Ulinasta nekin puhui — kuin kadotettu sielu olisi valittanut, sanoi maikka — ja omituisesta oksien kahahtelusta.

Mutta mä en uskonut mihinkään yliluonnolliseen, sillä yks mun ja kavereiden mielihommia oli hiippailla siellä pimeinä iltoina ja saada sydän kurkkuun joka rasauksesta. Eikä pappila enää ollut edes autio, vaan siellä oli nykyisin Sireenimäen kartanon kauneuskeskus.

S ireenimäen pappila oli ollut tyhjillään siitä asti, kun mä täytin kahdeksan. Mä muistin vielä hyvin viimeisen papin perheen, sillä yhdet niiden kaksosista — niillä oli kolmet — oli mun ikäisiä, ja ne oli mun parhaat kaverit. Meidän vanha kakskerroksinen omakotitalo oli puolen kilsan päässä pappilasta, lähin naapuri silti. Pappila sijaitsi, niin kuin nimi kertoi mäellä, ja sen juurella oli joukko taloja. Talvella pappilasta näki liki koko kunnan, kun sireenipuut oli paljaina, mutta kesällä siellä asui kuin violetissa ja vihreässä pilvessä.

Mä olin käynyt paljon pappilassa vielä senkin jälkeen kun se autioitui. Siitä tuli surullisen näköinen asumus ja tottakai seudun kummitustalo. Yks mun ja kavereiden mielihommia oli hiippailla siellä pimeinä iltoina ja öinä ja saada sydän kurkkuun joka rasauksesta. Mä en tiedä, mistä pappilalle tuli se maine. Ei siellä ollut koskaan tapahtunut mitään veritekoja tai muutakaan väkivaltaista. Mutta vuosi papin pesueen jälkeen kylällä puhuttiin myötäänsä pappilan kummittelusta. Jokisen Alisa sen aloitti hakiessaan sairausvakuutuksesta jotain lekurikorvausta.

— Minä menin poimimaan kieloja sieltä pappilan puron juurelta, Alisa selitti tohkeissaan. — Niitä oli siellä vaikka kuinka, mutta sinne ne jäi.

— No minkä takia, mun äiti kysyi ja peitti varmaan taitavasti kyllästyneen ilmeensä. Alisan jörinat kun tunsi koko kylä ja joka ämmä vakuutuksessa rukoili aina, että joku toinen saisi sen sinä päivänä riesakseen.

— Siinä kun minä kyykin, alkoi jostain kuulua omituista ulinaa. Niin omituista, että minä menin kauttaaltani kanalihalle.

Mun vanhin veli sanoi jutun kuultuaan, että ei ollut kumma, jos joku ulisi nähdessään Alisan takapuoli pystyssä. Se oli siksi jyhkeän pelottava näky, saati sitten kun paksut valkoiset jalat, joissa oli villaiset polvisukat makkaralla nilkoissa, oli menneet kanalihalle.

Mutta mun äiti tuumasi vain rauhallisesti Alisalle, että varmaan joku pojankoltiainen kujeili Alisalle. Äiti ajatteli ilman muuta, että joku sen omista kersoista oli jutun takana. Alisa pudisti tomerasti päätään ja sanoi, etä leijuiko pojankoltiaiset jalattomasti ilmassa ja oli läpinäkyviä. Äiti mutisi siihen diplomaattisesti jotain epäselvää ja oli sisimmässään sitä mieltä, että sen pojat kyllä pystyisi siihen sen tyttärestä puhumattakaan. Minulla kun vasta oli äidin mukaan oravan vikkelät aivot, kun kyse oli kepposista.

Äiti vaan unohti, että me oltiin edellisenä iltana kaikki kolme isän kanssa pesisottelussa siihen aikaan kun Alisan juttu sattui. Niin oli liki kaikki muutkin kylän kersat, sillä pesismatsi oli Iso Tapahtuma muuten köyhässä kesässä.

— Se liiteli minua kohti, ja minä olin varma, että sydän pakahtuu, Alisa toimitti äidille ja siinä vaiheessa myös kaikille sv-toimistossa, sillä sanalla ’kummitus’ oli sähköistävä voima.

Mitä Alisa sitten loppujen lopuksi oli nähnyt, oli aika epämääräistä. Mä ja veljet arveltiin keskenämme, että joku oli piruuttaan ulissut sille, joku kulkumies vaikka joka etsi pappilasta jotain mukaan otettavaa myymiskelpoista kamaa. Ja lopun oli Alisan aivot keksineet itse.

Vähitellen kohu laantui, mutta puhkesi uudella voimalla, kun lukion hissanmaikka ja sen miesystävä säikähti syksymmällä jotain