Rautainen 80-luku – Toimintaelokuvan kultainen vuosikymmen

By Esa Mäkijärvi

Lihaskimppuja, ruumiita ja räjähdyksiä!
Yhdysvaltojen vauhtisokea 1980-luku marssitti valkokankaalle joukon hurjia ja osin koomisiakin toimintasankareita. Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallone ja muut kovanaamat löysivät heti tiensä yleisön sydämiin ja valloittavat edelleen yhä uusia toiminnan, testosteronin ja hulvattoman kohelluksen faneja. Kulttiklassikoissa ei ollut kuitenkaan kyse pelkästä räiskinnästä – valkokankaalla sivuttiin lisäksi aikakauden poliittisia käänteitä sekä Vietnamin sodan traumaa, josta Rambokin oireili.
Esa Mäkijärven "Rautainen 80-luku" kertoo viihdyttävästi 80-luvun toimintaelokuvien tarinan. Kasarin ytimiä pureksiva tietoteos hauskuuttaa yksityiskohtaisilla elokuva-arvioillaan mutta myös valottaa aikakauden elokuvatuotannon laajempaa kontekstia. Pakollista luettavaa kaikille elokuvan ja toiminnan ystäville!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 26, 2024
• ISBN: 9788727164564

Book preview

Esa Mäkijärvi

Rautainen 80-luku

Toimintaelokuvan kultainen vuosikymmen

SAGA Egmont

Rautainen 80-luku – Toimintaelokuvan kultainen vuosikymmen

Päivitetty laitos 2024

Cover image: Midjourney

Copyright ©2018, 2024 Esa Mäkijärvi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727164564

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tekijä kiittää Suomen tietokirjailijoita saamastaan tuesta.

Essi Suomelalle, Olli Hämäläiselle ja muille kasaritoiminnan faneille

I don’t deal with psychopats. I put them away!

Marion Cobra Cobretti

If it bleeds we can kill it!

Alan Dutch Schaefer

1. Johdanto

Jos jokin sana kiteyttää 1980-luvun, se on vauhti. Kylmän sodan kiihkeä loppuvaihe, elektronisen teknologian läpimurto ja Berliinin muurin murtuminen olivat vain muutamia vuosikymmenen keskeisiä tapahtumia. Maailmalla meni lujaa. Talouden voittokulku perustui osaksi keinotteluun, kuten velan ottamiseen, mutta kupla puhkesi vasta myöhemmin.

Vauhtisokean 1980-luvun ilmiöihin kuuluivat muun muassa kapitalismi, globalisaatio, mainokset, musiikkivideot sekä spektaakkelit elokuvissa ja urheilussa. Yhdysvaltalaiset toimintafilmit olivat suosionsa huipulla, eikä niitä voinut syyttää vaatimattomuudesta. Budjetit kasvoivat ja tarinat etääntyivät todellisuudesta.

Maailmanpolitiikan eräs tärkeä käänne oli entisen Kalifornian kuvernööri Ronald Reaganin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi äänivyöryllä vuonna 1981. Reaganin voitto päätti pitkän yhdysvaltalaisen pessimismin ajan, joka alkoi 1960-luvulla, ja johtui sosiaalisesta eriarvoisuudesta sekä Vietnamin sodasta. Oikeistolaisen ja vanhoillisen Reaganin, joka oli kritisoinut kapinallista nuorisoa ja anarkistisia rauhanliikkeitä, pääsy virkaan oli eräs osoitus hänen kotimaassaan käynnissä olleesta muutoksesta. Amerikkalaiset olivat väsyneitä 1960-luvun vapaamielisyyteen ja 1970-luvun kyynisyyteen, koska ne eivät olleet johtaneet oikein mihinkään. He kaipasivat jotakin uutta. Dynaamista Reagania, joka oli ollut ennen poliittista uraansa näyttelijä, pidettiin oikeana miehenä johtamaan Yhdysvallat uuteen huomiseen, jolloin se ottaisi jälleen paikkansa maailman johdossa.

Näin kävikin, mutta keinot eivät aina olleet rehtejä. Suoraviivaisen reaganilaisen politiikan myötä tähtilippumaa oli voimiensa tunnossa. Neuvostoliitto oli matkalla kohti romahdustaan vuonna 1991. Kiina, Intia ja muut tulevat mahdit olivat vasta kehittymässä. Pöytä oli katettu Yhdysvalloille, jonka Reaganin vaatimuksesta noudattama säätelemätön kapitalismi oli 1980-luvun mantroja. Sen ongelmia, kuten tuotannon lyhytjänteistä siirtämistä kolmannen maailman maihin, ei haluttu nähdä. Kasvun toivottiin ja uskottiin jatkuvan ikuisesti.

Muskeleiden pullistelu palasi republikaanisen puolueen konservatiivista siipeä edustaneen Reaganin myötä Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Reagan leikkasi veroja ja lisäsi puolustusmenoja. Pankeille ja yrityksille annettiin vapauksia. Päätökset johtivat taloudelliseen kukoistukseen, jonka takia Reaganista tuli niin suosittu, että hänet valittiin jatkokaudelle vuonna 1985. Reagan tuntui raikkaalta vaihtoehdolta verrattuna edeltäjiinsä, etenkin mielipiteitä jakaneeseen Richard Nixoniin, joka joutui eroamaan Watergate-skandaalin takia vuonna 1974. Nixon oli markkinoinut itseään viimeisenä puolustajana anarkiaa vastaan, mutta osoittautui täydelliseksi lieroksi. Hän sai runsaasti ääniä. Watergate-vyyhti todisti kuitenkin Nixonia kohtaan osoitetut epäilyt, eikä hänestä enää sen jälkeen juuri pidetty.

Optimistinen, isänmaallinen ja uskonnollinen Reagan hääräsi presidenttinä suuren osan 1980-luvusta, tammikuusta 1981 alkuvuoteen 1989. Yhdysvallat sai tänä aikana takaisin itseluottamuksensa. Ei ole sattumaa, että Reagania pidetään amerikkalaisten keskuudessa yhä eräänä etevimmistä presidenteistä.

Kaikki eivät Reagania arvostaneet. Hänen politiikkansa oli toisinaan yksioikoista jyräystä, jossa yksityiskohdat ja jopa tosiasiat unohdettiin kokonaan. Reaganin aika oli toimintaelokuvien kultakausi, koska Yhdysvaltojen ilmapiiri oli tällöin otollinen revitteleville filmeille. Politiikka oli rajua ja sitä leimasi piittamattomuus hyvistä tavoista. Peter von Bagh huomauttaa Elokuvan historiassaan, että Reaganin vuodet olivat kiistaton vedenjakaja. 1960- ja 1970-lukujen radikaaleja ylilyöntejä seurasi konservatismin ja kovien arvojen korkeasuhdanne jonka jäykkä ja vakaa keulakuva hän [Reagan] oli. ¹

Kasaritoiminta peilasi yhtä aikaa jähmeää ja nopealiikkeistä 1980-lukua. Lajityypin filmit, jotka olivat olleet aiemmin synkkiä, jopa nihilistisiä, olivat äkkiä pääsialliselta sävyltään kevyitä. Ne tehtiin uudelle kohdeyleisölle eli nuorille aikuisille. Elämää suuremmat hahmot, dramaattiset käänteet ja intensiivinen toiminta nousivat elokuvien keskiöön. Nyt panostettiin määrään, ei laatuun. Mitä enemmän ruumiita ja räjähdyksiä, sen parempi.

Toisin kuin sitä ennen ja sen jälkeen, kasaritoiminnan vuosikymmen oli miellyttävän selkeä. Sankarit ja konnat erotti silloin helposti toisistaan. Enemmän tai vähemmän rasististien amerikkalaisten toimintaelokuvien pahat pojat olivat yleensä ulkomaalaisia limanuljaskoja, jotka amerikkalaiset kunnon miehet pistivät ruotuun. Valkokankaalla puolustettiin nimellisesti demokratiaa, mutta todellisuudessa kyse oli vahvimman oikeudesta.

Monen tällaisen filmin päähahmo oli yksilöllinen sankari, joka vastusti valtion ylimääräistä puuttumista kansalaisten asioihin ja kannatti konservatiivisia arvoja. Tälle oli selvä syy, sillä kuten Mediakulttuuri-kirjassa todetaan, siinä missä kulttuuriteollisuus 1950-luvulla ylisti yhdenmukaisuutta ja valtiota hyväntekijänä, se reaganistisella yrittäjyyttä ylistävällä aikakaudella arvostaa epäsovinnaisuutta ja yksilöllistä sankaruutta. ²

Taide ja viihde heijastelevat tekoajankohtansa ilmiöitä ja totuuksia. Kriitikko Roger Ebertin, jonka vaikutusvaltaiset arvostelut ovat Rautainen 80-luku -kirjani eräs lähde, mukaan elokuvat voivat peilata todellisuutta, mutta niiden ei tarvitse toistaa sitä. Pulitzer-palkittu Ebert vaikutti etenkin amerikkalaisten käsityksiin elokuvataiteesta. Monipuolinen Ebert kirjoitti lehtiin ja esiintyi televisiossa. Hänellä oli lähes pettämätön maku ja hänen analyysinsä vaikuttavat monien elokuvakirjojen taustalla. Matt Singer kirjoittaa hänestä ja kollega Gene Siskelistä mainiossa teoksessaan Opposable Thumbs: How Siskel and Ebert Changed Movies Forever.

Ebert ja Siskel eivät pitäneet useimpien kollegoittensa tavoin kasaritoimintaa käytännössä missään arvossa. Penseys johtui lähinnä sen epäilyttävästä oikeistolaisesta poliittisuudesta. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että myös kaikkein reaganilaisimmilta vaikuttavista toimintapätkistä voi löytää monia ja myös ristiriitaisia aineksia. Niiden tasapainoinen käsittely ei ole aina helppoa.

Näiden filmien maailmankuva vaikuttaa olevan poliittisesti mustavalkoinen. Niissä esimerkiksi toistuu asetelma, jossa yhdysvaltalainen ydinperheidylli särjetään väkivaltaisesta anarkiasta kiinnostuneiden ulkomaalaisten barbaarien toimesta. Niinpä yksinäisen sankarin, aidon yhdysvaltalaisen self-made manin (yksilön, jonka menestys on vain hänen ansiotaan, eikä valtio ole auttanut häntä esimerkiksi kouluilla), pitää hakata ja tappaa barbaarit viimeiseen mieheen. Vain siten luodaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Asiaa hämärtää toden ja keksityn sekoittuminen toisiinsa. Toimintanäyttelijöitä saattoi olla vaikea erottaa heidän esittämistään hahmoista 1980-luvulla, sillä he vetivät roolejaan myös siviilissä. Heistä rakennettiin brändejä ja kokonaisvaltaisia kuuluisuuksia.

Elitistin, suomalaisen elokuvaverkkolehden, eräässä artikkelissa puhutaan kyseisen vuosikymmenen mittaan tutuksi tulleista videokaseteista, joita myytiin ja vuokrattiin. Monet toimintafilmit keräsivät rahaa sekä valkokankaalla että videolla. Huonoimmiksi mielletyt elokuvat julkaistiin suoraan VHS:lle. Nämä markkinat rakennettiin pitkälti väkivaltaisen ja viihdyttävän toiminnan varaan. Lihaksikkaista toimintasankareista tuli kostoon perustuvan oikeudenkäytön esikuvia. Sopiva raaka-aine elokuviin löytyi yleensä kamppailu-urheilun parista näyttelijäkoulujen ollessa kyvyttömiä täyttämään moista erikoistarvetta. ³

Elitistissä huomautetaan, että jo hyvällä ulkonäöllä ja tappelutaidoilla pääsi pitkälle, eikä näytellä välttämättä tarvinnut osata. Kasaritoiminnan viehätys perustui osaltaan siihen, että katsojat tiesivät sen sankarien pystyvän tarvittaessa veritekoihin vaikuttavan fyysisen olemuksensa takia sekä kameroiden edessä että todellisuudessa.

Verkkolehden lainaamani artikkelit ovat humoristisia ja provosoivia, mutta niissä piilee totuuden siemen. Kenelle tahansa kasaritoimintaan tutustuneelle on nimittäin selvää, että tunnetuimmat sitä tehneet miehet, lähinnä Arnold Schwarzenegger (s. 1947) ja Sylvester Stallone (s. 1946), eivät osanneet näytellä arvostetumpien kollegoittensa tavoin.

Schwarzeneggerin ja kumppaneiden avut olivat muualla, lähinnä erinomaisessa fyysisessä kunnossa ja luontaisessa karismaattisuudessa. Koska heidän voimansa oli aitoa, tietokonetehosteita tai muuta keinotekoista, kuten kyky ampua tulipalloja, ei juuri tarvittu.

Naiset jäivät heidän filmeissään koristeiksi. Naisten rooli oli toimia sivullisina uhreina tai pelastettavina bimboina. Meno oli korostetun maskuliinista, jopa sovinistista, eikä testosteronissa säästelty. Kulisseissa ja siviilissä jotkut muskelinäyttelijämiehet ahdistelivat naisia seksuaalisesti. Valkokankaalla naishahmon mahdollisella tai jopa todennäköisellä kuolemalla ei ollut suurta väliä, sillä se motivoi kostotoimiin. Sitä paitsi sankarimiehen rinnalle löytyi helposti uusi halukas, nuorekkaassa energisyydessään kiinnostava kumppani.

Jopa ensimmäisessä Die Hardissa (1988), myös taiteellisessa mielessä loistavassa elokuvassa, nyhveröksi epäilty päähahmo joutuu todistamaan kyvykkyytensä hoitelemalla koko joukon kunnollisesta amerikkalaisesta elämäntavasta vähät välittäviä itäsaksalaisia terroristeja. Kun sankarimies onnistuu tässä, hänessä on vielä, Luojan kiitos, tarpeeksi sukupuolihormonia olemassaolonsa oikeuttamiseksi.

Olisi kuitenkin väärin päätellä, että kasaritoiminta olisi ollut pelkkää halpaa eskapismia, jonka tarkoitus oli saada katsojat unohtamaan ympäröivä todellisuus, tai laskelmoitua viihdettä, jolla pyrittiin käärimään mahdollisimman suuret rahat. Tällaisiakin elokuvia toki tehtiin. Jopa isoimmissa tuotannoissa pyrittiin kuitenkin ottamaan kantaa. Juri Nummelin kiteyttää: Action-elokuva voi pinnalta katsoen vaikuttaa viattomalta jännityksen ja toiminnan kuvaukselta, mutta monet tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että action-elokuvien lajityyppi syntyi 1980-luvulla kuvaamaan Yhdysvaltain Vietnamissa käymän sodan aiheuttamia traumoja ja tarjoamaan niihin ratkaisuja. ⁴

Yhdysvallat oli sotimassa Vietnamissa 1960- ja 1970-luvuilla. Sen kannalta täysin penkin alle mennyt konflikti herätti Yhdysvalloissa huomattavaa vastustusta ja johti yhteiskunnalliseen epävakauteen. Käsittelemistäni filmeistä Rambo – taistelija 2 (1985) kertoo Vietnamin konfliktista ja Rocky IV (1985) kylmästä sodasta. Nämä elokuvat eivät ole välttämättä realistisia, tai edes uskottavia, mutta niiden kytköstä oikeaan maailmaan on turha yrittää kieltää. Ne ovat pehmeää poliittista propagandaa ja raskaan sarjan viihdettä.

Ronald Reaganin presidenttikausien käsitys hyvästä ajanvietteestä oli keskenkasvuista miehistä fantasiaa, kuten jo Schwarzeneggerin ja Stallonen filmit osoittavat. Niiden juonet olivat usein surrealistisia.

Schwarzenegger ja Stallone kilvoittelivat 1980-luvulla niin rajusti, ettei heitä nähty julkisilla paikoilla yhdessä, elokuvista puhumattakaan. Stallonea kirpaisi, että Schwarzenegger oli monessa asiassa häntä parempi: osaavampi näyttelijä, järkevämpi bisnesmies, hauskempi valkokankaalla…

Kilpailu stressasi, mutta kovimmat lihaskimput sekä kadehtivat toisiaan että tarvitsivat toisiaan kehittyäkseen. Ehdottomuus yhdisti heitä. He olivat valmiita mihin tahansa uhrauksiin tullakseen rikkaiksi ja kuuluisiksi. Niinpä Schwarzenegger teki nuorena kyykkyjä, kunnes pyörtyi. Tajuihin tultuaan hän jatkoi kuntoilua. Stallone kuntoili vastaavasti rääkäten itseään armotta. Vasta paljon myöhemmin, pölyn laskeuduttua, nämä alfaurokset hautasivat sotakirveensä.

Nuoremmat näyttelijät olivat astetta rennompia. Esimerkiksi voidaan nostaa leveästä hymystään tunnettu Tom Cruise (s. 1962), joka näytteli läpimurrossaan Top Gun – lentäjistä parhaat (1986) uudenlaista nuorta miestä, joka oli yhdistelmä haavoittuvuutta, ylimielisyyttä ja komeutta. Mainosestetiikasta ammentanut Top Gun edusti reippaan optimistista toimintaa. Cruisen esittämä Pete Maverick Mitchell osoitti, ettei toimintasankarin tarvitse olla aivoton lihaskimppu, vaan hän voi pärjätä muilla avuilla, kuten tilannetajullaan.

Vastaavista näyttelijöistä muistetaan Patrick Swayze (1952–2009), jonka Road House – kuuma kapakka (1989) on kasaritoiminnan unohdettuja helmiä, ja koomikko Eddie Murphy (s. 1961), jonka yhdisti kahdessa ensimmäisessä Beverly Hills kyttä - elokuvassaan (1984 ja 1987) raikkaasti huumoria ja toimintaa. Cruise, Swayze ja Murphy näyttelivät reaganilaisia nuoria miehiä, jotka hoitivat vaikeat tilanteet haasteista nauttien.

Yhdysvaltalaiset toimintaelokuvat henkilöityivät vahvasti niiden tähtiin 1980-luvulla. Edellä mainittujen miesten lisäksi esiin nousivat esimerkiksi ruotsalainen Dolph Lundgren (s. 1957), australialainen Mel Gibson (s. 1956) ja belgialainen Jean-Claude Van Damme (s. 1960). Yhdysvaltalaisista Rautaisen 80-luvun keskushahmoiksi päätyivät Bruce Willis (s. 1955), Steven Seagal (s. 1952), Kurt Russell (s. 1951) ja taekwondon maailmanmestari Chuck Norris (s. 1940), josta oli tullut suosittu jo aiemmin. On kiinnostavaa, että jotkut näistä näyttelijöistä osasivat itämaisia taistelulajeja. Taekwondoa ja jujutsua taitaneen Norrisin lisäksi tällaisia tyyppejä olivat Seagal (aikido) ja Van Damme (Shōtōkan-karate).

Heidän näyttelemisensä oli usein korkeintaan keskinkertaista. Päärooleja esittäneet muskelimiehet olivat karismaattisuudestaan huolimatta aika pökkelöitä kameran edessä. Vaikutelma oli kuitenkin enemmän viehättävä kuin säälittävä. Nämä elokuvat olivat inhimillisiä, koska niistä ei löytynyt kovin paljon Hollywoodin pintakiiltoa.

Schwarzenegger ja Stallone olivat 1980-luvun selvästi kovimmat kassamagneetit. He ymmärsivät, että katsojat olivat heidän puisevan näyttelemisensä sijaan kiinnostuneempia heidän fyysisestä olemuksestaan. Syntyi erikoinen tilanne, jossa kysytyimmät näyttelijät eivät välttämättä olleet ammatissaan taitavimpia, vaan yksinkertaisesti keräsivät elokuvastudioille eniten rahaa. Noudatetun kapitalistisen logiikan mukaan Schwarzenegger ja Stallone olivat parhaita näyttelijöitä, koska heidän filmejään katsottiin eniten. Kaupallinen menestys oikeutti kaiken.

Himokuntoilusta tuli ilmiö 1980-luvulla. Ihmiset palkkasivat henkilökohtaisia valmentajia ja huhkivat itsensä huippukuntoon. Schwarzenegger ja Stallone kilpailivat keskenään siitä, kumman muskelit ovat suuremmat. He pystyivät näyttäytymään vähissä vaatteissa valkokankaalla sortumatta vaikutelmaan liiasta homoeroottisuudesta. Kasaritoiminnasta alettiin löytää vasta myöhemmin tällaisia sävyjä. Esimerkiksi Top Gunin ei katsottu sen ilmestyessä viittaavan lainkaan miesten väliseen rakkauteen, vaikka siinä tuntuu selvästi olevan tämä teema.

Kasaritoiminnan nähtiin vain palauttaneen uskon elokuvan ihmeelliseen voimaan. Kaikki oli jälleen mahdollista. Reaganin konservatiivista hallintoa arvosteltiin tosin taantumuksellisuudesta ja perusteettomasta halusta palata vanhoihin hyviin aikoihin. Tähän muottiin valetut toimintasankarit vahvistivat mielikuvaa menneisyyteen palaamisen järkevyydestä. Elitistin mukaan näyttelijältä odotettiin samojen tuttujen stereotypioiden vahvistusta ja toistoa. Ja kun tarpeeksi elokuvallista toistoa on tehty, niin hänestä on parhaimmillaan muodostunut instituutio, joka määrittelee elokuvan sisällön jo pelkällä nimellään. Maustetta tähän soppaan antavat yleensä näyttelijän tavaramerkeiksi muodostuneet maneerit sekä arvomaailma, joka aina jotenkin heijastuu katsomoihin roolien takaa. Parhaimpina esimerkkeinä tästä lienee Steven Seagalin ylimielisyys tai Chuck Norrisin oikeistolaiskonservatiivinen totisuus. ⁵

Reaganin tulo presidentiksi merkitsi Yhdysvalloissa oikeistolaisempaa politiikkaa. Hän kannatti sääntelyn vähentämistä, julkisten menojen leikkauksia, aserajoitusten löyhentämistä ja kovempia rangaistuksia rikollisille. Armeijaa vahvistettiin. Tähtilippumaalla meni taloudellisesti hyvin, mikä vaikutti sen presidentin suosioon. Vain Bill Clinton oli eräässä kyselyssä maan mainiointa johtajaa etsittäessä Reagania edellä.

Maaliskuussa 1981, pian virkaanastumisensa jälkeen, Reagan yritettiin ampua Washington Hilton -hotellin edessä. John Hinckey, Jr. -niminen tekijä oli syyntakeettomassa tilassa. Murhayritys liittyi filmeihin, sillä harhoista kärsineellä Hinckeyllä oli pakkomielle Taksikuski-elokuvassa (1976) näytelleeseen Jodie Fosteriin. Hinckey järkeili, että hän tekisi ampumalla presidentin vaikutuksen Fosteriin.

Hinckeyn ampuma luoti ohitti täpärästi Reaganin sydämen ja hän selvisi hengissä, vaikka kärsikin vammoista, kuten puhjenneesta keuhkosta ja sisäisestä verenvuodosta. Reagan toipui ja häntä vartioitiin tiukemmin. Presidentti ei läheltä piti -tilanteesta huolimatta alkanut pelätä, vaan jatkoi asioittensa ajamista uudella innolla. Reagan uskoi päätöstensä johtavan hyvään ja Jumalan suojelevan Yhdysvaltoja. Hän antoi Hinckeylle anteeksi. Reagan eli 93-vuotiaaksi ja menehtyi kesäkuussa 2004. Hänen ampujansa suljettiin psykiatriseen laitokseen, josta tämä vapautettiin syksyllä 2016.

Reaganilaiseen taloudenpitoon, eli Reaganomicsiin, kuului muun muassa tuntuvia veronalennuksia ja pyrkimys vähentää valtion menoja. Reagan aloitti maailmanlaajuisen huumeiden vastaisen sodan ja muutti maansa ulkopolitiikan muutenkin aggressiivisemmaksi. Yhdysvaltalaiset sotilaat osallistuivat useisiin pienempiin konflikteihin ympäri maailmaa ja purkivat siten hävityn Vietnamin sodan traumaa.

Yhdysvallat oli vetäytynyt Vietnamista loputtoman oloisen jahkailun jälkeen vuonna 1975. Se kärsi nöyryyttävän tappion ja menetti runsaasti sotilaita taisteluissa kommunisteja vastaan. Farssia purettiin paitsi reippailla sotilasoperaatioilla, niin myös Hollywoodissa. Hittitehtaan ensimmäinen Vietnamin sodan jälkeinen suurfilmi oli George Lucasin Tähtien sota (1977). Tieteiselokuvan asetelma, jossa hyvän ja pahan voimat taistelivat keskenään, oli korostetun mustavalkoinen. Tarinan hyvät tyypit olivat vaikeaan tilanteeseen päätyneitä kapinallisia (Vietnamin itsenäisyydestä taistelleet kommunistisissit) ja pahat edustivat totalitaristista Galaktista Imperiumia (Reaganin Yhdysvallat).

Tähtien sotaa pidettiin aluksi tosin vain puhtaana seikkailufilminä ja sen poliittiset juonteet pääsivät paremmin esiin myöhemmin. Pinnan alle piilotetut viestit menivät läpi aikakautena, jolloin kommunistit näyttivät päässeen niskan päälle taistelussa maailman tulevaisuudesta.

Tähtien sodan jatko-osat Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu tulivat teattereihin 1980-luvun alussa. Peter von Bagh huomauttaa, että Yhdysvaltojen Reaganin aikana lanseerattu avaruuspuolustusohjelma otti nimensä Tähtien sota -elokuvasta. Edelleen von Bagh toteaa, ettei tätä Lucasin filmiä voi tietenkään syyllistää siitä, mitä seuraavat vuodet toivat tullessaan, mutta aivan varmasti se on vaikuttanut maailman menoon ja ’yleiseen tapaan’ mieltää asioita. ⁶

Von Baghin Lajien synnyssä kerrotaan, että Reaganin päädyttyä presidentiksi Hollywoodissa voimistui nopeasti suuntaus, jonka tarkoitus oli kirjoittaa lähihistoriaa uudestaan. Elokuvissa alettiin ylistää huonomaineista Vietnamin taistelua ja siihen osallistuneita miehiä: "Kun Stallone (Rambo), Chuck Norris ja Arnold Schwarzenegger (latinalaiseen Amerikkaan sijoitettu Predator näytti tendenssimäisesti vastaavan viidakkosodan) pantiin kehiin, kävi ilmi, että taistelijat olivatkin olleet teräsmiehiä joka iikka. Kysymys oli kirotun sodan verhotusta kunnianpalautuksesta." ⁷

Paluu Vietnamiin -teemaisia toiminnallisia filmejä nähtiin lyhyen ajan sisään useita. Niistä tuli jopa valtavirtaa ja katsojat olivat kiinnostuneita niistä. Niiden tulva käynnistyi hävittyä konfliktia uudelleentulkinneen Poikkeuksellista rohkeutta - elokuvan (1983) menestyksen jälkeen. Esimerkiksi Norrisin Suoraa toimintaa - trilogia (1984–1988) ja toinen Rambo tehtiin sen inspiroimina.

Helsingin elokuva-arkistossa pyöri vuonna 2012 sarja Rautainen 80-luku. Tämä kirjani on nimetty sen mukaan, mutta teoksellani ei ole muuta tekemistä sen kanssa. Silloiseen suosittuun ohjelmistoon kuului niinkin erilaisia filmejä kuin Brian de Palman taiteellisesti korkeatasoinen Scarface – arpinaama (1983) ja Stallonen kylmän sodan kliseillä mässäillyt nyrkkeilyklassikko Rocky IV. Elokuvia yhdisti se, ettei niistä aina tiennyt, pitäisikö niihin suhtautua vakavasti vai tulisiko niille nauraa. Sarjan filmit tulivat Yhdysvalloista.

Menestyksekäs ohjelma jatkui alkuvuodesta 2013 Rautaisen 80-luvun paluulla. Silloin esitettiin esimerkiksi viihdettä ja taidetta onnistuneesti yhdistävä Predator – saalistaja (1987), jossa lihaskimppu Schwarzenegger sotii ulkoavaruuden olennon kanssa viidakossa, sekä aikidomestari ja elämäntapaopas Seagalin esikoinen Nico (Above the Law, 1988), jossa otetaan kantaa moraalisiin kysymyksiin rikollisten hakkaamisen lomassa.

Molemmat arkiston sarjat olivat yleisön mieleen. Näytöksissä katsojat nauttivat, nauroivat ja taputtivat. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVIn) vanhassa Orion-teatterissa esitettiin yleensä vain taiteellisesti korkeatasoisia klassikkoja ja penkeillä istuttiin hiljaa, mutta kasaritoiminta oli poikkeus sääntöön.

Yhdysvaltalaisella kasaritoiminnalla on myös Suomessa vannoutuneet faninsa. Mistä tämä johtuu? Miksi kyseisillä elokuvilla on kansainvälisesti suuri merkitys? Tutkin näitä asioita tietokirjassani Rautainen 80-luku. Mukaan valitsemissani filmeissä ei ole kyse pelkästä hölmöstä viihteestä, vaan Stallonen, Schwarzeneggerin ja muiden elokuvat muuttivat maailmaa vaikuttamalla ihmisten tapaan ajatella. Tuomittavaa kyllä, ne tekivät esimerkiksi rasismista ja sovinismista hyväksyttävämpiä asioita.

Kronologisesti nurinkurisesti Helsingin elokuva-arkisto esitti vuonna 2015 sarjan Rikollinen 1970-luku, jossa näytettiin väkivaltaisia ja poliittisesti virittyneitä poliisifilmejä. Ne kuvasivat pessimististä amerikkalaista 1970-lukua. Monet niistä, kuten happaman Clint Eastwoodin (s. 1930) armoton trilleri Likainen Harry (1971), olivat seuraavan vuosikymmenen liioittelevien toimintaelokuvien esikuvia.

Rautaisessa 80-luvussa esitellään ja analysoidaan suosikkifilmejäni. Kyse ei ole täydellisestä otannasta ja näkökulma on subjektiivinen. Joitakin elokuvia käsitellään pidemmin, joitakin lyhyemmin. Juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Pyrin kuitenkin keskittymään filmien tulkitsemiseen sen sijaan, että vain referoisin niiden juonia. Paljastuksia pelkäävien kannattaa silti katsoa sisällysluettelossa listatut elokuvat, ennen kuin niistä alkaa lukea. Mainitut filmit kuuluvat yleissivistykseen, vaikka ei pitäisikään niiden sanomasta tai sävystä.